Takiaiset

Ihan alkuun, rakastan lapsiani enemmän kuin mitään muuta. He tuovat elämääni iloa enemmän kuin mikään muu. Mutta. Lapset osaavat viedä minut myös äärirajoille. Poika on ollut jo useamman kuukauden kiinni minussa jopa enemmän kuin rintaruokinnan aikaan. Tällainen takiainen oli esikoisemmekin lähes kaksiuotiaaksi asti. Isä kelpaa vain ollessani pois kotoa. Istun pöntöllä 13 kiloa sylissä. Vaihdan vaatteet 13 kiloa sylissä. Teen ruoan 13 kiloa sylissä. Syön 13 kiloa sylissä. Ulkona pääsen helpoimmalla. Tai lattialla maatessa, jossa tosin silloinkin päälläni on tuo 13 kiloa ja useimmiten vielä 15 kiloa, kun tyttökin haluaa äidin lähelle. Esikoisesta poiketen, poika käy unille helposti eikä sängyn reunalla täydy notkua tuntitolkulla. Mutta eroahdistukseen tyypillisesti kuuluen, myös yöunet ovat meillä levottomat.

Olenko joku kiipeilyteline?

Olen jutellut tästä vain muutamille. Suurin osa kommentoi näin: Oi, kuinka ihanaa. Meidän lapset eivät ole viihtyneet hetkeäkään sylissä. Nauti siitä. Nyt varmasti ymmärrätte, miksi en sitten useammalle olekaan asiasta puhunut. He eivät ymmärrä tätä. Tai yrittävät vain ajatella asioista positiivisesti, kuten itse aina myös yritän. Niin, kyllähän lasta on ihanaa pitää sylissä. Mutta en vain fyysisestikään jaksa kantaa 13 kilon rimpuilevaa punnusta koko ajan sylissä. Lisäksi se jatkuva tyytymättömyys, huuto, raivo, ininä, kitinä ja vikinä, jos ei pääsekään juuri sillä sekunnilla syliin, on niin kuluttavaa päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, että nyt oman flunssaväsymyksen seassa tuntuu ylivoimaiselta olla hermostumatta. Harvoin pyydän apua. Nyt oli pakko pyytää isoäitiä lapsenvahdiksi.

Faktaa
Tiedän, että tämä eroahdistus ja takertuminen on noin yksivuotiaan normaali ja tärkeä kehitysvaihe. Aika usein lapsen kehitystä askarruttavissa tilanteissa päädyn Mannerheimin lastensuojeluliiton sivuille. Tässä pääkohdat eroahdituksesta ja takertumisesta:

• Lapsi oivaltaa toisella ikävuodellaan, etteivät isä ja äiti ole olemassa vain häntä varten, ja että hän on heistä erillinen henkilö. 
• Lapsi alkaa pelätä vanhempiensa menettämistä. Tämä näkyy lapsen käytöksessä siten, että hän seuraa vanhempiaan tiiviisti, ahdistuu ja loukkaantuu herkästi. 
• Lapsi voi takertua vanhempiinsa ja vierastaa perheen ulkopuolisia. Tuttu lelu, unirätti tai tutti voi olla tärkeä turvallisuuden lähde, kun lapsi on erossa vanhemmistaan. 
• Lapsi voi olla myös hyvin mustasukkainen, jos vanhempi ottaa syliinsä toisen lapsen tai keskustelee jonkun toisen kanssa.
• Eroahdistukseen liittyvät myös levottomat yöunet ja nukahtamisen vaikeus.
• Vaihe kestää yleensä kuukauden, joillain kuukausia.
• Huolestua kannattaa silloin, jos lapsi lakkaa syömästä normaalisti ja vetäytyy itseensä.

Mikä avuksi?
Meillä tätä vaihetta on kestänyt jo useita kuukausia. Väillä on toki ollut helpompia hetkiä, mutta nyt ollaan taas huipussaan. Päivisin olen yrittänyt harjoitella pojan kanssa lyhyitä eroja. Juttelen hänelle, kun käyn viereisessä huoneessa, itkiessä juttelen ensin jotain rauhoittavaa ja menen vasta sitten hänen luokseen. Ajoittain, jos tyytymättömyyttä on kestänyt pitkään, pitää saada itse tehtyä joku juttu tai esikoinenkin on yhtä aikaa känkkäränkkä-tuulella, tuntuu etteivät keinot riitä ja oma maltti ei tahdo pysyä aisoissa. Helposti tulee mieleen torua lasta tai jopa uhkailla (esim. nyt jos huuto ei lopu, niin äiti menee yksin lukemaan), mutta tehokkaimmaksi olen kuitenkin havainnut rauhallisen puheen, laulun tai mielenkiintoisen kuvakirjan. Tällöin lapsetkin kokeva, että tilanne on turvallinen.  Tilanne kuitenkin rasittaa sen verran omia hermoja, että nyt totta totisesti olen tarvinnut vähintään yhden kunnon tauon iltaan, jotta jaksan taas antaa itsestä kaikkeni näille kullannupuille.

Tästä avautumisesta huolimatta olen iloinen. Poika on terve, syö hyvin, nukkuu suht hyvin, nauraa paljon ja velmuilee. Onneksi minulla on mahdollisuus olla kotona hänen kanssaan, eikä näin ollen pitkiä eroaikoja eroahdistuneelle pääse syntymään.

Rajua rakkautta