Meidän aamu

Hyvää huomenta. Ja potalle. 

"Äiti, ota meistä kuva!" Leikin ottavani kuvaa. "Ei, kun oikealla kameralla."

Telkkari ja kotityöt. 

Pikku Kakkonen kiinnostaa molempia. Välillä esikoista nukuttaa niin kovasti, että lasten ohjelmat on loppu, kun neiti herää... Yleensä ehtivät katsoa puoli tuntia. Sillä välin minä teen aamupalan, tyhjennän tiskikoneen, otan pyykit pois narulta, petaan sängyt. Perjantaisin hoidan muutkin siivoukset. Välillä jää jopa hetki aikaa nauttia kahvi rauhassa. 

Aamupuuro. 

"Mä oon niin iso tyttö, että oon valmis ennen veljeä!" Ja jälleen kerran veli oli nopeampi. 

Hampaat ja vaatteet. 

"Haluan pestä tavallisella hammasharjalla! Iltaisin pesen sähköhammasharjalla. Äiti laita sä mulle hammastahnaa, niin mä laitan sulle!"

Pihalle. 

"Onko Lillikin pihalla?" 

Pihalla kuopus yleensä nukkuu kello 10-11 välillä enintään puoli tuntia. 

Kuva toissapäivältä, kun kastuttiin kotiinpäin tullessa aivan likomäriksi. Vaatteissa ei ollut ainuttakaan kuivaa kohtaa. Meitä vain nauratti aivan ratketakseen. 

Aamut lasten kanssa ovat parhaita. Kaikki ovat yleensä hyvällä tuulella ja saan hoidettua päivän kotityöt pois alta. Tällainen toistuu siis päivästä toiseen. 

Hyi Huimala

Jo tämä aamu alkoi vähän kurjasti. Minulla oli mieli maassa sovittujen juttujen peruuntumisen vuoksi ja esikoisella tuntuu yhä olevan reissuväsymystä, joka purkautuu kiukkuna. 

Lähdimme kuitenkin Espoon Juvankartanossa sijaitsevaan Huimalaan. Sateisesta päivästä huolimatta väkeä oli vähän. Tyttöä jännitti isojen puolen sokkelot ja pienten puolen puuhat eivät enää "isoa tyttöä" juuri innostaneet. Hallissa vallitsee viidakon lait: isommat ja vahvemmat jyräävät pienemmät. Jonotuskulttuuria ei tunneta. Ymmärrän, ettei esimerkiksi kolmen lapsen äiti voi millään valvoa kaikkien lastensa touhua yhtä aikaa. Henkilökuntaa ei näy kuin kassoilla. Omia eväitä ei saa syödä ja kuivaksi korpuksi paahdettu hodari ilman täytteitä maksaa kolme euroa (okei, ehkä olen tottunut IKEAn miltei ilmaisiin ja parempiin hodareihin) ja sen saaminen ilman ruuhkaa kesti luvatusta vartista huolimatta miltei puoli tuntia!!! Sisäänpääsy vuoden täyttäneiltäkin lapsilta on varsin huima eli 12 €. Eniten odotettu pallomeri oli siivouksen alla, joten sinne emme päässeet. 

Tyttö oli innoissaan vain trampoliineista, "jumppapalikoista", maksullisista autoista ja yhdestä liukumäestä. Suurin osa ajastamme kului trampoliinille jonottaessa, koska sääntöjä ei noudatettu.

Yritän aina ajatella arkisiakin asioita positiiviselta kannalta, mutta tämä päivä meni kyllä aivan pyllylleen. Parasta tässä päivässä on, että tiedetäänpä nyt, etteivät tällaiset "reippailuhallit" ole meitä varten. Ensimmäinen ja viimeinen kerta siis Huimalassa tai vastaavassa. Suuremman ilon tuottaa oman pihan trampoliini, metsässä kiipeily tai ilmainen ja ulkoilmassa oleva Oittaan Angry Birds -puisto. 

Minä poljen, minä ohjaan

Tyttö (2 v 8 kk) oppi tänä keväänä pyöräilemään. Viime syksynä jo harjoittelimme naapurin tytön pyörällä ja potkupyörällä ohjausta, mutta jalat eivät tuolloin ylettyneet polkimille tai maahan. Vieläkin pylly keikkuu satulalla, koska jalat eivät vielä täysin ylety. Kuitenkin pyöräily sujuu jo hienosti, vain ylämäissä täytyy työntää lisää vauhtia. Viikonloppuna tyttö oppi myös jarruttamaan. Joka päivä on pyöräiltävä vähintään yksi noin puolen kilometrin lenkki. Voi sitä oppimisen riemua! 

Välillä itse olen ihan helisemässä, kun tyttö ohjaa pyörän keskelle tietä muiden eteen tai meinaa ajaa päättömästi suojatielle tai katselee taakse kovassa vauhdissa. Äidin sydämen sykähdyksiä tulee siis yhtenään ja näiden laannuttua täytyy tietenkin kehua, jottei pyöräilyinto laannu. Puolentoista kilometrin lenkki on tällä hetkellä aika maksimi. 

Välillä pyörä on koira, jota käskytetään tottelemaan milloin mitenkin. Hauskaa seurattavaa! 

Golftreeniä

Mieheni työpaikka järjesti tänään golftapahtuman työntekijöilleen avec-kutsuna. Mahtavaa kerrankin päästä miehen kanssa tekemään kaksistaan jotakin ja hienoa, kun vielä työpaikka tarjoaa tällaista. Jatkuvien irtisanomisten keskellä kaikki ylimääräinen on monissa firmoissa karsittu pois. Sääli, sillä ihan tutkitustikin työntekijöiden hyvinvointiin kannattaisi panostaa. Ymmärrän, ettei tällaiset tapahtumat kuitenkaan ole perusteltavissa, jos samaan aikaan säästösyistä irtisanotaan työntekijöitä. Kiva kuitenkin, että perheenkin sai nyt ottaa mukaan, sillä muuten tällainen kiva lauantai olisi jäänyt mieheltänikin väliin. Onhan sitä joskus oltava perheenkin, eikä aina vain työkavereiden kanssa...

Gumböle golf, Espoo. Mahtava sää. Loistava opettaja. Golfkärpänen taisi hieman puraista. Mutta suoritan green cardin vasta, kun minulla on viikossa oikeasti neljä tuntia ylimääräistä aikaa. Mutta eipä harrastus olisi hullumpi lapsillekaan! Jätetään mietintämyssyyn. Ainakin 2,5-vuotias ehti jo innostua. 

Treenasimme siis pari tuntia aikuisten kesken golfopettajan opissa ja sitten haimme lapset mukaan vähän vielä treenaamaan ja syömään. 

Sadepäivä

Sadepäivät ovat yleensä aina vähän pidempiä. Samoin kuin sairaspäivät. Tänään on ollut aikamoinen koiranilma. Onneksi esikoisen yöllisten painajaisunien jälkeen saatiin nukuttua yhdeksään. Hän näki painajaista leppäkertuista ja auton turvaistuimesta. Aamulla jokapäiväisten pyykkien ja tiskien jälkeen leivoimme kaurakeksejä, koska tyttö pyysi eilen, että leivottaisiin joulupipareita. Ajattelin, että oltaisiin ainakin aamupäivä sisällä. Mutta kun pakkasin vauvaa ulos nukkumaan, tyttökin tahtoi ulos. Puhaltelimme saippuakuplia. Meidän onneksi muutama muukin sinnikäs kotiäiti uskaltautui lasten kanssa pihalle. 

Eilen ostimme uusia vitamiineja, jotka ovat niin hyviä, sitruunanmakuisia, että tyttö kinuu niitä yhtenään. Ne ovat kaiken lisäksi tähden muotoisia. No nyt olemmekin leikisti syöttäneet niitä vuoron perään kaikille nukeille.

Takkatulen ääressä olemme liimanneet tarrakirjaan tarroja ja suunnitelleet naapuruston kotiäideille ja lapsille kevättempausta. Sekä ihailleet kuvia eiliseltä värikylpy-kurssilta. Lisäksi ollaan tietenkin muovailtu, piirretty, maalattu, katsottu DVD:tä, leikitty legoilla, yritetty käydä päiväunille, jne. Perusjutut siis...

Isovanhemmat haluaisivat tytön yöksi hoitoon. Mutta tyttö totesi, että haluaa olla pari viikkoa vain äidin kanssa. Sen jälkeen sopii. Apua, tällaistako on lapsen oma tahto. Naurattaa! Harmi, ettei yökyläily nyt kiinnosta, sillä mieheni on kolme päivää työreissulla. 

Harmi että huomiseksi on luvattu samanlaista ilmaa. Oittaalla olisi kaupungin järjestämä liikuntatapahtuma, johon ajattelin lasten kanssa lähteä. 

Perheleirillä

Vietimme alkuviikon lasten kanssa seurakunnan perheleirillä Hvittorpissa. Ilman isää siis. Maanantai-aamun lumisade- ja raekuurojen jälkeen ilma oli hieno, mutta järven rannassa tuulinen.  Askartelimme äitienpäiväkortteja ja -lahjoja, söimme valmiissa pöydässä, äideille oli jumppaa, hierontaa ja sauna. Olimme vain. Rentouttavaa, vaikka ensin pakkaaminen ja nyt jälkeen pyykin peseminen ei houkutakaan. Päiväleiri olisi riittänyt. Lakanahärdelli oli minulle vähän liikaa, sillä en pidä siitä kotonakaan. 

"Grillattiin makkaraa"

Tyynyliinan maalausta

Ihana kevät, luonto herää henkiin. Tästä saan virtaa!

Pienet on pienen ilot

Pari päivää olemme tytön kanssa ottaneet yhteen useamman kerran. Lähteminen on vaikeaa, pukeminen on vaikeaa, yksin leikkiminen on vaikeaa,... Varsin voimia kuluttavaa sanoisin! Oloni on ollut kuin Siskonpeti-sarjan bloggaajaäidillä. Blogiin kirjoittelen mukavia asioita, todellisuus on hetkittäin jotain ihan muuta. Onneksi tätä on ollut nyt vain muutama päivä ja kaikki johtunee siitä, että sekä tyttö että minä olemme olleet liian väsyneitä. 

Nyt on ehkä syytä rauhoittua ja nauttia vain vaikka vauvan riemusta, jonka mobile, saippuakuplat tai höyhenet tuottavat! Voi niitä suloisia naurunhörähdyksiä ja alkeellista juttelua! En muista esikoisen koskaan kiinnostuneen mobilesta tai perinteisestä neuvolasta saadusta hymynaamasta. Poika puolestaan on aivan innoissaan. 

Kätevää muuten kiinnittää mobile pinnatuoliin. Olohuoneessa ja keittiössä mobilesta on enemmän iloa kuin sängyn päällä makuuhuoneessa. 

Viikon kulttuuripläjäys

Tämä viikko on ollut kulttuuria tulvillaan eri muodoissaan. Viikoittaisen muskarin ja jumpan lisäksi aloitimme värikylpy-kurssin ja kävimme teatterissa. 

Espoon työväenopiston värikylvyssä taapero opetteli sietämään likaantumista, sotkuisia käsiä ja vaatteita. Hänellä riitti ihmeteltävää, kun osa maalasi sormillaan ja jaloillaan, söi maaleja sekä maalasi äitejään. Oli ihanaa huomata, kuinka erilaisen temperamentipiirteen lapset toimivat hyvin eri tavalla. 

Taidetalo Pikku-Aurorassa kävimme katsomassa puolestaan lastennäytelmän AEIOU: SINÄ ja MINÄ. Vaikka näytelmä oli iloinen, muutamassa kohdassa 2,5-vuotias hieman pelkäsi ja takertui syliini. Tällä toisella teatterikerralla olin jo selvästi järkevämpi, jäimme sivummalle katsomaan puolituntista näytelmää. Lopuksi pieni uskalsi kuitenkin näyttelijän syliinkin. 

Ikävä

On ihanaa kun lasten isovanhemmat ja tädit ovat vauvan syntymän jälkeen hoitaneet todella paljon esikoista: noin kerran kahdessa viikossa hän on ollut yökylässä ja kerran viikossa muutaman tunnin muuten hoidossa. Tästä on ollut iso apu. On ollut aikaa keskittyä ihan vain vauvaan ja/tai parisuhteeseen ja vähän omiin harrastuksiinkin. Ja mikä mielestäni tärkeintä, esikoinen on itse ollut halukas hoitokyläilyyn. 

Kuluneena viikonloppuna 2,5-vuotias oli isovanhemmilla hoidossa kaksi yötä. Tarkoitus oli mennä vain yhdeksi, mutta koska tyttö niin kovasti kinusi kahta yötä, päätimme kokeilla. 

Jätimme tytön siis hoitoon. Samanikäinen serkkukin tuli yhtä aikaa yökylään, heillä kun leikit sujuvat erinomaisesti. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen sanoin miehelleni, että minulla on jo kauhea ikävä tyttöä. Liikuttavaa! Samanlainen ikävä oli tullut vauvaa kohtaan aiemmin päivällä, kun olin tunnin verran salilla. 

Vuorokauden kuluttua sain puhelun, jossa tyttö itki puhelimessa, "äiti mulla on ikävä sua!" Yritin parhaani mukaan lohduttaa. Ja koska matkaa isovanhemmille on miltei sata kilometriä ja minulla oli seuraavana aamuna lääkärikäynti, johon häntä ei voinut ottaa mukaan, emme lähteneet tyttöä hakemaan.

Jokin aika sitten nousi mediassa kauhea kohu englannin kuninkaallisista, kun he lähtivät kaksistaan lomalle ilman puolivuotiasta vauvaansa. Silloin kasvatuspsykologit nostivat jälleen esille hoitoon liittyvän nyrkkisäännön: saman verran öitä kun on ikää vuosina. Minua ei silloin mietityttänyt tämä asia vaan juuri vanhempien oma ikävä. Itse en vielä todellakaan olisi valmis olemaan viikkoa erossa lapsistani. Eikä näköjään ksksivuotiaammekaan. Nyt lähden hakemaan häntä hoidosta! Minullakin on kova ikävä!

Meidän perhe

Kaverini laittoi Facebookissa kuvan 2,5-vuotiaan tyttönsä piirtämästä perheestä. Havahduin, ettei meidän neiti osaa piirtää vielä ihmisiä lainkaan ihmistä muistuttavasti. Toisaalta mietin, etten koskaan ole ohjannut häntä piirtäessä, vaikka paljon olemmekin piirtäneet. Päivittäin. Ajattelin siis neuvoa tyttöä piirtämään; ensin kasvot, sitten silmät, niiden alle suu, päälaelle hiukset, sivuille kädet ja alas jalat. Ja tadaa, tyttärenihän osasi piirtää yhtä hienosti kuin samanikäinen kaverini tyttö. Se tosiaan vaan vaati vähän sanallista ohjausta. Hölmö äiti. 

Hipsu ja Selma ovat kissoja. 

Siinä kaksi missä yksikin

Elämä kahden lapsen kanssa on kyllä selvästi haastavampaa kuin yhden kanssa. En kyllä kuvitellutkaan mitään muuta. Ulos lähteminen on aina varsinainen operaatio. Autoillessa autoon täytyy nostella kaksi, eikä aina parkkipaikoilla ole tilaa availla kunnolla ovia. Tänään liukastuin parkkipaikalla vauva turvakopassa. Onneksi kummallekaan ei käynyt mitään, mutta draaman ainekset oli ilmassa. Ostoskärryjä ei kahden kanssa voi ottaa, koska käsissä on jo matkarattaat ja taapero. Tai jos kärryt ottaa, ei niihin juuri muuta mahdukaan kuin vauvan turvaistuin. Yhden kanssa koti pysyi jotenkin järjestyksessä, kahden kanssa ei toivoakaan. Pyykkiäkin tulee koneellinen enempi viikossa kuin ennen. Koneellinen per päivä. Yleisesti, kun toisen saa tyytyväiseksi, toinen jo hermoilee. 

Meidän lapset ovat todella läheisriippuvaisia. Se ei ole mielestäni huono piirre, mutta aiheuttaa muutamia haasteita. Kun jokin oma homma pitää saada hoidettua, esim. laitettua ruokaa tai harjata hampaat, on toisella jalalla heiluteltava sitteriä, jotta vauva olisi tyytyväinen. Tuntuu varmasti monesta oudolta, mutta en voi jättää vauvaa juuri hetkeksikään lattialle tai sitteriin makoilemaan. Heti alkaa kurkku suorana huuto. Yksi kaveri yritti hienosti sanoa, että kyllä heilläkin kitistään. Voi kun meilläkin olisi vain kitinää, mutta ei. Oikeasti kurkku suorana. Sylissä kaikki on hyvin. Tai ajoittain sitterissä. Esikoinen oli aikoinaan samanlainen. Jälkikäteen luulin, että itse kasvatin hänet läheisriippuvaiseksi. Nyt kun tiedostin tämän, kiinnitin siihen huomiota, mutta samassa tilanteessa siis ollaan. Tämä on meidän lasten piirre. Tämän kanssa opetellaan taas elämään. Onneksi on kantoliinat ja -reput. Ja nyt onneksi poika syö tuttia ja tuttipullosta, toisin kuin siskonsa. Silloin ajoittain tuntui aika rankalta. 

Mutta on toisesta lapsesta paljon apuakin. Hän auttaa tuomaan minulle tavaroita, joita unohtelen. Auttaa vaipanvaihdossa ja laittaa tuttia suuhun. Ja mikä parasta oman jaksamisen kannalta, molemmat lapset nukkuvat yön hyvin. Ihanaa olla lasten kanssa kotona kaikkine haasteineen!

Synnytyksen jälkeinen liikunta

Vaunulenkit ovat nyt lyhyempiä kuin esikoisen kanssa. Yhden kanssa pystyi kävelemään tuntitolkulla, nyt on mentävä 2,5-vuotiaan ehdoilla. Seisomalauta on ollut ehdoton. Pyrin kävelemään vähintään 30 minuuttia päivässä. Oikeastaan pidemmistä urheilusuorituksista en ole koskaan pitänytkään, pää ei vain kestä yksitoikkoista menoa. Vain pallopelit ja kuntosali on tässä poikkeus, jopa 60 minuutin ryhmäliikuntatunneilla alan vilkuilemaan kelloa puolen tunnin jälkeen. 

Tavoitteenani ei ole juosta maratonia eikä kilpailla fitness-kisoissa. Tärkeintä minulle on ettei kroppaa kolota, näytän ok-sporttisen-hyvältä ja jaksan tarvittaessa liikkua tunnin. 

Puolen tunnin kävelylenkki saattaa joskus parivuotiaan kanssa olla aikamoinen haaste. Puolituntinenkin voi meillä koostua kahdesta vartin pätkästä. UKK-instituutin Liikuntapiirakan mukaan vähintään 10 minuuttia liikuntaa kerrallaan lasketaan liikuntasuorituksiin. Usein lähdemme katselemaan vartin kävelymatkan päähän kanoja, rakennustyömaata, isoäitiä, päiväkodin lapsia tms. Tai kävellään puoli tuntia ja tullaan bussilla takaisin. Puolituntia putkeen on ainakin meidän neidille maksimi. Matkalla ei pysähdellä, jos tyttö haluaa kävellä, hän tietää että pitää kävellä äidin vauhtia. Lenkin jälkeen leikitään hiekkalaatikolla yhdessä tai pyöräillään omassa pihassa. 

Glimsin talomuseon pihassa on kanojen lisäksi kauniita rakennuksia ja puisia eläimiä. 

Jos olen yksin vaunukävelylenkillä, teen matkalla askelkyykkyjä. 3-4 kertaa viikossa pääsen iltaisin lenkille ilman esikoista. Silloin kärry on aika paljon kevyempi ja askeleet saa sovitettua paremmin, kun seisomalauta ei ole edessä. 

Paluu arkeen

Mies lähti tänään töihin. Onneksi töihinpaluuseen on pehmeä lasku ja tänään alkaa jo viikonloppu. Kolme viikkoa nautittiin. Vain viimeisenä päivänä saatiin kinaa aikaiseksi kaikesta. Taisi molempia jo tuleva ahdistaa. 

Nyt siis opettelen elämään arkipäiviä kahden lapsen kanssa kolmistaan. Mitenköhän kaikki lähtee sujumaan? Tänään selvittiin ainakin hienosti ulkoilemaan, sain syötyä aamupalan ja lounasnkin, kaiken lisäksi vielä ilman kummankaan huutoa. 

Kolmen viikon isyysloman aikana ollaan saatu arki rutinoitumaan, mutta saa nähdä miten kaikki sujuu, kun käsipareja on yhdet vähempi. Pappi sanoi eilisessä kastetapaamisessa hienosti, että antakaa kodin olla. Äidin pitää levätä, kun pystyy. Supernanny puolestaan totesi, ettei koti kaipaa huomiota, mutta lapset kaipaavat. 

Esikoinen oli hieman ihmeissään, kun en pystynyt kaikkiin leikkeihinsä osallistua. Ja päiväunille nukutus vei tuskaisen kauan, puolitoista tuntia. Lopputulos onneksi kiitettävä: