Vanhempien ja lasten roolit vaihtoon

Pitkä aika, kun olen viimeksi tänne kirjoittanut. Ja lapsetkin on siinä ajassa kasvaneet hurjasti. Niin isoiksi, että meillä on yli viiden vuoden tauon jälkeen vanhemmatkin saaneet nukkua kokonaisia öitä. Ja niin isoiksi, että viime viikolla kun me vanhemmat olimme saunan jälkeen lapsia väsyneempiä, sovimme, että lapset saavat lukea meille iltasadut. Me aikuiset valitsimme kirjat ja lapset lukivat ne, molemmat yhden kirjan muiden kuunnellessa. Olipa hauskaa kuunnella erityisesti kohta kolmevuotiaan tarinointia. Varsin hyvin hänelläkin oli satu jäänyt mieleen ja osasi sitä kertoa. Kesken tarinoinnin muistin, että meillä on pyykit ripustamatta kuivumaan. Lapset halusivat hoitaa ne keskenääm, kun me vanhemmat jäimme nukkumaan. Mies huuteli vielä vesilasia sänkyyn ja palvelu pelasi. Lapset olivat ihan innoissaan vanhempien roolissa ja me puolestamme nautimme väsyneinä lasten asemasta.

Pyykit oli ripustettu käsittämättömän siististi. Minä nukahdin jossain vaiheessa ja mies lupasi katsoa, että lapset pääsevät turvallisesti unten maille.

Aamulla lapset palasivat innoissaan vielä edellisen illan tapahtumiin ja toivoivat, että näin tapahtuisi toistekin. Itse asiassa tällainen oli kasvatusmielessä oikein opettavaista molemmin puolin. Lapset nauttivat saadessaan vaikuttaa ja ottaa sopivasti vastuuta.

Tänä aamuna puolestamme heräsimme siihen, kun lapset kävivät itse vessassa, petasivat sängyt, pukivat päälle, valmistivat aamiaista ja laittoivat pikkukakkosen päälle. Vielä jokunen hetki sitten, en voinut uskoa, että tällaista koskaan tapahtuisi. Isoja askelia pienille ihmisille.

Oletteko te koskaan kokeilleet vaihtaa rooleja lasten kanssa? Pitivätkö lapset?

Jouluinen sokeripiikki

Piparia, suklaata, torttua, mehua, kakkua, pullaa, rusinaa,... Aivan liikaa sokeria, vaikka herkkupeppu olenkin! Saati sitten lapsille tuo kaikki?! En ymmärrä miksi kaikissa lasten joulujuhlissa on tarjolla vain herkkuja. Joulupuuro tai hedelmät sopisi niin paljon paremmin ainakin meidän lapsille ja itsellenikin! 

Toisaalta tämä herkkupaljous antaa vanhemmille hyvän mahdollisuuden opettaa lapsilleen rajoja. Vaikka joku toinen lapsi saisikin kolme keksiä, meidän ei tarvitse saada yhtä paljon. Tätä rajojen asettamista, sääntöjen kunnioitusta ja opettelua tämä on loppuelämä. Silti en koe olevani ankara. Säännöt voi sanella monella tapaa. Ei ole pienen lapsen vika, kun hän herkkuhumalassa vetää raivarit. Vika on vanhemman, joka ei osaa vetää rajoja tai ei ajattele asiaa liiemmin. Ehkä vanhempi kuvittelee pääsevänsä helpommalla, kun ei kiellä tai rajoita. Harvoin lapsi on kuitenkaan liiemmin protestoinut vastaan, kunhan vain selittää asian kunnolla ja on itse jämpti. Jos vielä yhden jälkeen tulee vielä yksi, menee siinä jo lapsikin sekaisin, mitä yksi tarkoittaa. Pieni lapsi ei itse osaa kohtuudella syödä herkkuja. Se pitää hänelle opettaa. Tosin on luonnostaan niitäkin lapsia, joille ei juuri makea edes maistu. Meillä toinen lapsista on selvästi enempi herkkujen perään ja rajat on vedettävä hänen kanssaan tiukemmin. Toista ei juuri tarvitse rajoittaa. Jos herkkuhetkiä olisi harvakseltaan, en ehkä rajoittaisi lainkaan, mutta tämä joulukuu. Pari, kolme kertaa päivässä on jo liikaa. 

Sitten on oma lukunsa suklaajoulukalenterit, joita en ole koskaan ymmärtänyt. Jo se suklaa on mielestäni niin pahaa, ettei niitä voi syödä. Kauniimpia ovat ne kuvat siellä suklaan alla. Jouduin panemaan yksivuotiaamme suklaakalenterin jemmaan parin päivän jälkeen tajuttomien hepuleiden vuoksi. Yksi suklaapalakin voi selvästi olla lapselle liikaa. Niin, kuka hullu antaa yksivuotiaalle suklaata?! En minäkään olisi halunnut. Mutta kun lahjaksi sai, niin oli saatava maistaa. Tämä yksivuotias meinaa haistoi, että siellä on jotain hyvää. Kunpa joku keksisi ensi jouluksi kohtuuhintaisen xylitol-joulukalenterin. Niiden pitäisi oikeasti olla parin euron hintaista, jotta ne korvaisivat suklaakalenterit. Siihen asti tyydymme tähän ihanaan viimevuotiseen pahviseen löytööni. 

Meidän lasten todelliseksi herkuksi on muuten nyt loppuvuodesta osoittautunut passionhedelmä. Herkullista joulukuun jatkoa! 

Tapakasvatusviikko

Täälä viikolla vietetään valtakunnalista tapakasvatusviikkoa. Tässä esimerkiksi, miten opetushallitus kannustaa kouluja osallistumaan tapakasvatusviikkoon. Teemaviikon tavoitteena on kiinnittää huomio hyvien käytöstapojen ja vuorovaikutustaitojen sekä oman toiminnan merkitykseen erilaisissa tilanteissa. Tämän teemaviikon kunniaksi on meidän vanhempienkin hyvä hetki kiinnittää kotona asiaan normaalia enempi huomioita, vaikka tapakasvatus onkin hyvin luonnollinen osa jokapäiväistä arkea.

Tapakasvatus näkyy toisen auttamisessa, huomioimisessa ja kunnioittamisessa. Hyvät tavat välittyvät niin puheessa (esim. kiitos ja anteeksi -sanojen käyttö), sanattomassa viestinnässä (ilmeet ja eleet) sekä todellisissa teoissa. 

Minä ite! Ei saa auttaa, vaikka on kova hinku ulos! Miksi näin ei voisi lähteä, kun pari viikkoa sitten sai mennä?

(Pikku)lapsiperheissä voi kiinnittää normaalia enempi huomiota esimerkiksi seuraaviin asioihin:

• Sanojen anteeksi ja kiitos käyttö
• pöytätavat (osallistuminen, vuoron odottaminen, kauniisti pyytäminen, kiittäminen)
• pukemistilanteet esim. aamulla, uloslähtiessä ja vessan yhteydessä (avun pyytäminen ja anto) 
• tervehtiminen esimerkiksi kerhoon mentäessä tai kaupan kassalla. 
• juhlajärjestelyissä (käytös ja pöytätavat korostuvat)

#tapakasvatus 

Pienen ajatuksia erilaisuudesta

Esikoisemme täytti jo neljä! Hänestä on kasvanut iso ja taitava. Hän pohtii paljon asioita ja siksi keskustelut ovat mielenkiintoisia. Syntymäpäivä nosti pintaan ihmisten erilaisuuden. Miksi hän ei olekaan yhtä pitkä neljävuotias kuin naapurin tyttö? Ei neljävuotiaan kuulu olla tämänkokoinen vaan tämän. Ja yöpukukin mahtuu vielä, vaikka se oli minulla kolmevuotiaanakin. Siis edellisenä yönä. Se ei käynyt yhdessä päivässä pieneksi. Pienen harmi oli aluksi suuri.

Onneksi olimme viimeisen parin kuukauden aikana lukeneet tuttavani Sanna Kalmarin kirjoittamaa lasten kirjaa Leivotaan ihminen. Siinä puhutaan hienosti, paikoin ehkä jopa kolme-neljävuotiaalle liian vakeasti, ihmisten erilaisuudesta. Nyt tyttö on hyväksynyt kokonsa. Hän pystyy pienen kokonsa vuoksi tekemään osin samoja juttuja kuin ystävänsä, ja pienuudesta on joissain asioissa myös hyötyä. Hän mahtuu menemään vaikka pienemmistä koloista kuin ystävänsä. Pienestä se ilo voi syntyä! Ystävät taas saattavat osata eri asioita paremmin kuin hän.

Tytön ajatuksia on huojentanut myös äidin omat kokemukset. Olen aina ollut ystäviäni lyhyempi. Vaikka nykyään olenkin keskimittainen suomalainen nainen (165 cm), olen lähes poikkeuksetta ollut aina ystäviäni lyhyempi. Alakoulun 3. luokalla otettu ryhmäkuva on hupaisa. Seison ystävieni välissä kivellä pienessä kuopassa. Olin muutoinkin näitä vieressäni seisovia tyttöjä 10-15 cm lyhyempi ja sitten vahingossa seisoin vielä kuopassa pisimpien rivissä. Tätä kuvaa olemme nyt katselleet tiheään. Omien kokemusten jakaminen pienelle on tärkeää!

Kuinka paljon pienen lapsen tulee harrastaa?

Koko kevään, kesän ja alkusyksyn pohdin neljävuotiaan syksyn harrastuksia. Mitä tuon ikäisen pitäsi jo osata, mikä laji tai taito olisi hänelle soveliain, kuinka monta harrastusta olisi hyvä, missä, milloin ja kenen kanssa harrastetaan, mitä olen mistäkin valmis maksamaan ja ennen kaikkea, mitä tyttö itse haluaa. Mieli kun vielä vaihtuu vähän väliä.

Koska tyttö on yhä kotihoidossa, sekin luo omat mahdollisuudet ja rajoitukset harrastamiselle. Toisaalta on paljon aikaa, mutta tarviitseeko lapsi ja venyvätkö kukkaroni nyörit? Lapsille on tarjolla ainakin pääkaupunkiseudulla paljon kaikkea kivaa. On tanssia, palloilua, yleisurheilua, uintia, sirkusta, telinevoiistelua, muskareita, soiton opetusta, värikylpyä jne.

Itselläkin on taitoa ohjata vielä näin pientä monen urheilulajin saloihin, mutta tuleeko sitä arjessa sitten kuitenkaan tehtyä? Ei-sovituista, ilmaisista ja itsekseen toteutettavista jutuista on aina helpompi luistaa kuin ohjatuista. Keväällä päädyin sitten ratkaisuun muskari ja kerho. Harrastus kolmena päivänä. Mutta miten ohjattu liikunta? Kesällä palasin aiheeseen uudestaan ja kalenteriin lisättiin tanssitunti. Se on 10 kerran kortilla, jolloin ei ole joka viikko sidottu, jos vaikka sattuu sairastumaan tai ei vain huvita. 

Tyttö sai nyt synttärilahjaksi puolestaan isoäidiltään uimakoulun, sinne hän menee myöhemmin syksyllä. Loistava lahjaidea! Uimakoulun alkuun asti olemme sopineet maanantai-iltapäivän uinnille. Käyn lähiuimahallissa lasten kanssa kolmistaan ennen pahinta ruuhka-aikaa. Silloin lasten allas on tyhjä ja lapset saavat harjoitella rauhassa. Poika on oppinut uimaan kellukkeiden kanssa ja tyttö sukeltamaan avustetusti. Perjantaipäiville olen suunnitellut puolestaan jatkavamme kesällä aloitettua yleisurheilukentällä käymistä ilman sen suurempia tavoitteita. Hypitään pituushyppyhiekalle, heitetään palloa ja juostaan radalla. En todellakaan toivo lapsistani kilpaurheilijoita, pyrin antamaan heille vain kokemuksia ja välineitä löytää omat mielenkiinnon kohteet ja hyvää oloa liikunnan avulla. Näiden lisäksi käymme lähes päivittäin kotipihassa pyöräilemässä. Tässähän tätä sitten riittää jo ihan yllin kyllin.

Syksyn harrastukset maksavat noin 300 euroa sisältäen kahden lapsen sisarusmuskarin sekä tytön kerhon ja tanssitunnin. Melko paljon rahaa jo tuokin. Itseasiassa saman verran kuin meidän vanhempien harrastukset yhteensä. Kerho on superhalpa (noin 70 €/syksy, 2krt/vko, 3h/krt). Tärkeintä ei mielestäni vielä tässä vaiheessa ole ohjattu liikunta/toiminta, vaan se että menee ja tekee. Monipuolisesti kaikkea. Äidiltä voi tosin olla vaikeampaa tai ainakin erilaista ottaa käskyjä ja neuvoja vastaan kuin vieraalta ohjaajalta. Välineiden ei myöskään täydy olla uusinta uutta, toki se voi lisätä innostusta. Sosiaaliset kontaktit ovat tärkeitä, mutta neljävuotias saa niitä riittävästi vähemmälläkin kuin päivät täyteen buukattuina. Vapaalle leikille on jäätävä runsaasti aikaa. 

Päivähoidossa käyvä lapsi tuskin tarvitsee tämänkään vertaa? Lapsissa on kuitenkin eroja ja siinä missä meidän neiti viihtyy mieluiten kotona, joku toinen haluaa mennä ja tehdä koko ajan. Tähänkään ei siis ole yhtä oikeaa tapaa toimia. Koti ja lähiympäristö monipuolisena aktiviteettien luojana on ihanteellisin lähtökohta.

Olen pohtinut, kenen vuoksi näitä harrastuksia olen ylipäänsä selvittänyt: lasten itsensä vai kaikkien muiden. Kaikkien tuttujen lapset kun tuntuvat harrastavat kaikkea hienoa ja erikoista. Tai ylipäänsä jotain. Mitä erikoisempi ja kalliimpi, sen parempi? Mutta tarvitseeko 4-vuotias lapsi ihan oikeasti? Ja miksi vanhemmat ovat valmiita maksamaan noista puolituntisista harrastuksista enemmän kuin omistaan? Lasten harrastuksille tulee täällä pääkaupunkiseudulla hintaa jopa 18€/kerta. Onko laatu hinnan arvoista? Kun monet ovat tuon valmiita maksamaan, hinnat tuskin laskevatkaan. 

Vai ovatko vanhemmat vain laiskoja liikuttamaan omia lapsiaan ja haluavat omaa aikaa lapsen harrastuksen aikaan? Vai epäilevätkö vanhemmat omia kykyjään opastaa pientä lasta vaikka juoksemaan? Miksi vanhemmat ovat valmiita panostamaan taloudellisesti niin suuria summia, jokaisella kun rahasta tuntuu olevan myös tiukkaa? Varmasti on syitä yhtä paljon kuin vanhempiakin!

Roskaruokaa

Oma flunssa, pojan korvatulehduskitinä, virtaa täynnä oleva esikoinen sekä miehen pitkä työpäivä ei ole ehkä helpoin yhdistelmä. Hermot ovat olleet vähän kireällä pari päivää. Tänään isovanhemmat tulivat avukseni. Ehdinkin ajatella kaikkea ja katsoa telkkaritarjonnan turhuutta. 

Liv-kanavalta tuli dokumentti Lapseni elää roskaruualla, joka kertoi brittiperheistä, joissa roskaruuasta on tullut iso ongelma. Miltä kuulostaa: 

- kolmevuotias juo viikossa 24 lasia limua ja saa ruoistaan viikoittain 8 kg sokeria?

- Äiti ei ole koskaan laittanut parivuotiaalle oikeaa ruokaa?

- Puolitoistavuotias saa välipalaksi ison kasan karkkeja ja sipsejä?

Lapset ovat ruokavalion suhteen vanhempien, usein äidin, pienoisversioita. Niin tässäkin tapauksessa. Vanhemmat vain ihmettelivät, mikä lapsilla on. Osa vanhemmista vaikutti ihan perusjärkeviltä noin muutoin. Mutta vasta, kun lapsi voi hyvin huonosti, he hakivat apua. Kaikki eivät varmasti edes päätyisi siihen pisteeseen, että hakisivat apua. Ihmetellään vain anemiaa, huonoja yöunia, mätääntyviä hampaita jne. 

Esikoisemme oli tässä yhden päivän käytännössä sisällä, jos automatkoja ei lasketa. Hän oli jo iltapäivästä aivan hyppimässä seinille ja sai minut hermostuneeksi. Herkut päälle ei ainakaan auttaneet asiaa. Opinpa taas ymmärtämään niitä vanhempia, jotka sanovat lastensa käyvän koko ajan kierroksilla. Nyt tiedän, mitä he sillä tarkoittavat. Ja ehkä mistä se johtuukin. 

Meidän vanhempien vastuu on hurjan suuri. Asenteissa ja toimintatavoissa. Aivan kaikessa. Jo kolmevuotiaan kohdalla huomaa, kuinka hän on imenyt meistä vanhemmista kaiken mahdollisen ja toimintamallit ovat varsin rutinoituneet. Joskin hän kokeileekin osassa asioista, jospa tänään pelisäännöt olisikin eri. 

Perheessämme on ruokailun suhteen seuraavat pelisäännöt:

- 5 ruokaa joka päivä: aamupala, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala

- Ruoka syödään aina ruokapöydässä, ei esim. sohvalla. 

- Ruokapöydässä istutaan aina koko perhe yhtä aikaa, poikkeuksena aamupala, koska mieheni on jo töissä. 

- TV pidetään kiinni ruokailun ajan. Poikkeuksena aamu-ja iltapala. 

- Kasviksia on aina tarjolla runsaasti ruoan kanssa ja hedelmiä sivupöydällä välipalaksi. 

- Eineksiä ei syödä, ainoat mitä tulee silloin tällöin osteltua ovat pinaattilelut ja maksalaatikko. 

- Ruokapöytään ei tuoda leluja, iPadia tms. 

- Ruokapöydässä ei saa huutaa. 

- Ruokapöydästä ei poistuta kesken ruokailun, paitsi vessaan tarvittaessa. 

- Herkutella saa, mutta aina vasta ruoan jälkeen. Mieluiten herkutellaan arkena hedelmillä. 

- Ruokailun jälkeen ksylitol-pastilli tai purkka. 

Isin kanssa

Minun mieheni on ollut muutaman aamupäivän lasten kanssa. Yleensähän hän on aamut töissä ja viikonloppuisin minkäkin olen kotona, joten aamupäivien "hallinta" on ollut suurimmaksi osaksi minun vastuullani. Iltaisin mieheni kyllä on paljon lasten kanssa tai olemme perheen kesken. Mutta illat on eri asia kuin aamut, koska meidän aamut ovat olleet varsin rutinoituneita kaikkine toimintoineen. 

Vaikka mieheni nyt yritti etukäteen vähän selvittää milloin ja mitä lasten kanssa tehdään, ei se näköjään ihan helppoa ole siirtyä kylmiltään kahden lapsen aamuarjen pyörittäjäksi. Jos isä oli ihmeissään ja arpoi vaikka uloslähtiessä lasten pukemisjärjestystä, niin niin olivat myös lapset. 

Lähtemiseen joutuu varamaan aikaa, vessakäynnit, tavaroiden siivoamiset yms. Kuopus kitisee jo väsymystään, esikoinen ei malttaisi lopettaa leikkejään. Kaikkeen vain menee aikaa. Ei voi itse lukea uutisia, ainakaan rauhassa, ei edes vessassa. Siksi kai minä en ole lukenut niitä vauvan syntymän jälkeen... Siis kohta vuoteen! 

Olosuhteisiin nähden yllättävän hyvin isä ja lapset keskenään selviytyivät. Ja kyllähän sitä aina jotenkin selviytyy. Jos ei ihan samanlailla kuin minä äiti, niin omalla tavallaan. Isoimpia ongelmia taisi olla siinä, ettei miehellä ollut itsellekään selvillä, milloin lapset saavat katsoa DVD:tä tai iPadia tai mikä on sopiva vaatetus ulos kun ilmat ovat lähiaikoina vaihdelleet 0-10 asteen välillä. Lapset taisivat viedä isää eikä isä lapsia. Isä joutui antamaan periksi asioita ja sekös söi auktoriteetin roolia. Mutta teki varmasti kaikille hyvää välillä muuttaa rutiineja. 

Näiden kahden aamun jälkeen mies totesi:

- Miten ihmeessä jaksan olla kotona lasten kanssa? Kai ne on ne rutiinit, tekee vain eikä ajattele liikaa. 

- Ulkona kuulemma pääsee helpoimmalla. Totta! Vaikka uloslähdöt ei olekaan nautinto. 

- Rutiinit on oltava selkeät, jotta hommat hoituu. Totta! 

- Hän arvostaa työtäni kotiäitinä! Kiitos, ihanaa!

Ei tämä siis ihan hukkaan mennyt. Ja kyllä minullakin on varmasti tästä opittavaa, ainakin se että hommat voisi hoitaa eritavallakin...

Mitä lahjaksi 3-vuotiaalle?

Tähän kysymykseen olen törmännyt viimeaikoina useasti ja monessa eri yhteydessä. Niillä joilla ei ole lapsia tai lapset ovat vielä nuorempia, eivät yhtään tiedä, mitä tämänikäinen osaa tai haluaa. Ja ne joilla on jo vanhempia lapsia, ovat jo unohtaneet ne. Siksi tämä kirjoitus.

Meidän neiti osasi itse toivoa seuraavia asioita 3-vuotis synttärilahjaksi:

• sateenvarjo
• uimalasit
• rannekello
• kellokirja
• Ti-Ti Nalle jutut, esim. T-paita tai soittorasia

Jos meillä ei vielä olisi seuraavia, olisimme varmasti toivoneet näitä tai tyttö oli hyvin iloinen saadessaan tällaisia lahjoja:

• Kaikki askartelutarvikkeet, esim.Playfoam-massa, HAMA-helmet ja sakset
• Kirjat, esim. Sipsu-sarjan kirjat 
• Eväsrasia kerhoon
• Tarrat (kestosuosikkeja)
• Uudet vaatteet koossa 104 cm, erityisesti syyspipo
• Pehmolelut
• Nukketarvikkeet tai nukenvaatteet
• Näytelmävaatteet 
• Lääkärin tarvikkeet
• Katuliidut
• Hyppynaru
• Hula-hula vanne

Näissä Speedon uimalaseissa on todella kätevä säätömekanismi. Kiitos serkkupojalle ihanasta lahjasta!

Me olemme kasvattaneet lapsen olemaan kiitollinen kaikista saamistaan lahjoista. Onkin ollut ihana huomata, kuinka vaatimattomista asioista lapsemme on iloinen. Ei tarvitse olla kalliita Barbieita tms. Hän osaa myös juhlatilanteessa hienosti kerärä lahjat ensin kauniiseen kasaan ja avata ne vasta, kun kaikki ovat katsomassa, mitä hän keneltäkin sai. Joku aikuinen lukee aina kortin, kun tyttö avaa pakettia. Kun lahja on avattu, kiitetään vielä uudestaan. Lapsi ei pysty olemaan heti onnensa kukkuloilla kaikista paketeista, niin paljon lahjoja yhdellä kertaa on aikuisellekin hämmentävää. Mutta on hienoa huomata myöhemmin, kuinka hän leikkii kaikilla saamillaan jutuilla ja iloitsee aidosti. 

Ihan halvatkin jutut, kuten vihko + puukynät olivat todella mieluisia neidillemme. Samoin kauniit kortit, joita hän hypistelee päivittäin ja juttelee keneltä minkäkin sai. 

Me vanhemmat ostimme tytölle tämän "paperinuken" DJECOn Porvoon Riimikko-lelukaupasta. Nukke on todellisuudessa puuta ja vaatteet huopaa, joita kiinnitetään naruilla nukkeen. Tyttö tykkää tästä ihan tosi kovasti. Mukavaa sorminäppäryyttä.

Ikävä

On ihanaa kun lasten isovanhemmat ja tädit ovat vauvan syntymän jälkeen hoitaneet todella paljon esikoista: noin kerran kahdessa viikossa hän on ollut yökylässä ja kerran viikossa muutaman tunnin muuten hoidossa. Tästä on ollut iso apu. On ollut aikaa keskittyä ihan vain vauvaan ja/tai parisuhteeseen ja vähän omiin harrastuksiinkin. Ja mikä mielestäni tärkeintä, esikoinen on itse ollut halukas hoitokyläilyyn. 

Kuluneena viikonloppuna 2,5-vuotias oli isovanhemmilla hoidossa kaksi yötä. Tarkoitus oli mennä vain yhdeksi, mutta koska tyttö niin kovasti kinusi kahta yötä, päätimme kokeilla. 

Jätimme tytön siis hoitoon. Samanikäinen serkkukin tuli yhtä aikaa yökylään, heillä kun leikit sujuvat erinomaisesti. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen sanoin miehelleni, että minulla on jo kauhea ikävä tyttöä. Liikuttavaa! Samanlainen ikävä oli tullut vauvaa kohtaan aiemmin päivällä, kun olin tunnin verran salilla. 

Vuorokauden kuluttua sain puhelun, jossa tyttö itki puhelimessa, "äiti mulla on ikävä sua!" Yritin parhaani mukaan lohduttaa. Ja koska matkaa isovanhemmille on miltei sata kilometriä ja minulla oli seuraavana aamuna lääkärikäynti, johon häntä ei voinut ottaa mukaan, emme lähteneet tyttöä hakemaan.

Jokin aika sitten nousi mediassa kauhea kohu englannin kuninkaallisista, kun he lähtivät kaksistaan lomalle ilman puolivuotiasta vauvaansa. Silloin kasvatuspsykologit nostivat jälleen esille hoitoon liittyvän nyrkkisäännön: saman verran öitä kun on ikää vuosina. Minua ei silloin mietityttänyt tämä asia vaan juuri vanhempien oma ikävä. Itse en vielä todellakaan olisi valmis olemaan viikkoa erossa lapsistani. Eikä näköjään ksksivuotiaammekaan. Nyt lähden hakemaan häntä hoidosta! Minullakin on kova ikävä!

Sosiaalinen vai ei?

Olin eilen Liisa Keltikangas-Järvisen luennolla, jonka aiheena oli sosiaalisuus versus sosiaaliset taidot. Espoon tuomiokirkkoseurakunta järjesti tämän loistavan kasvatusluennon. Aihe oli mielenkiintoinen koskettaen sosiaalisia suhteita varhaislapsuudesta aikuisuuteen ja sivuten muitakin temperamenttipiirteitä sosiaalisuuden lisäksi. Tässä illan sanomaa.

Sosiaalisuus on synnynnäinen temperamentti, halua olla toisten seurassa. Sosiaaliset taidot puolestaan opitaan. Ne ovat kykyjä tulla toimeen muiden kanssa. Usein temperamentiltaan sosiaalisella henkilöllä on heikot sosiaaliset taidot. Nämä kaksi käsitettä menevät arkikielessämme usein sekaisin. Kaikki me olemme sosiaalisia. Ero on siinä, miten sosiaalisia olemme.

Saman perheen lapset, jopa identtiset kaksoset, ovat erilaisia. Näiden biokemia erilainen. Täten sama kasvuympäristö näille lapsille erilainen. Siis koska he kokevat sen erilaisina yksilöinä erilaiseksi. Samanlainen kasvatus tekee lapsista erilaisia. Erilainen kasvatus saattaisi tehdä heistä samanlaisia. Tätä en ainakaan itse ollut tullut ajatelleeksi. Helposti aikuinen näkee erilaisen kasvatuksen tasa-arvokysymyksenä ja siksi kasvattaa lapsensa samanlailla.

Kasvatuksen tehtävänä on tehdä erilaisista yksilöistä mahdollisimman samanlaisia, jotta nämä ymmärtävät toisiaan. Eli ääripäitä pyritään saamaan kohti keskustaa. Kaikkein helpoimmalla usein pääsee, jos on keskiarvossa kaikissa temperamentteissa, ei ääripäässä.

Sosiaalinen henkilö pistää aina seurallisuuden kaiken edelle. Hän ei ymmärrä yksinoloa.
Sosiaalinen haluaa olla aina pidetty. Hänestä ihmiset ovat tärkeämpiä kuin asiat. Yhden illan aikana sosiaalinen ihminen saattaa olla viittä eri mieltä riippuen vastapuolesta. Hän haluaa miellyttää kaikkia. Tällaisesta ei ole johtajaksi. Eihän johtaja voi miellyttää aina kaikkia. Mutta mikä yritys hakee ei-sosiaalista johtajaa? Tuskin kukaan. Tässä huomaa hyvin kuinka temperamentti sosiaalisuus ja toisaalta sosiaaliset taidot menevät arkikielessä sekaisin.

Sosiaalinen ei myöskään useimmiten ole empaattinen, toisin kuin ujo. Sosiaalinen henkilö ottaa tilan haltuun ja on vain itse tärkeä. He esimerkiksi saattavat paapattaa julassa koko illan ja asiat pyörivät vain hänen ympärillään. Illan jälkeen tämä vielä toteaa, että olipa kiva ilta. Mutta ajatteleeko kukaan muu samoin? Sosiaalisella siis harvoin on sosiaalisia taitoja.

Sosiaalisia taitoja on kyky oppia vasta neljä-viisivuotiaana, jolloin opitaan kompromissien ja sovittelun taitoja. Ensimmäisiä sosiaalisia taitoja ilmenee kuitenkin jo varhemmin, esimerkiksi hymy ja itku ilmenee vastasyntyneellä. Sosiaalisten taitojen opettelussa lapsen varhaisella kiintymyssuhteella 2-3 tärkeään aikuiseen on suuri merkitys. Ja erityisesti vielä yhdellä tärkeimmistä kiintymyssuhteista, joka monelle on luotu äidin kanssa. Jos varhainen kiinteyssuhde on ollut rikkonainen, ei myöhemminkään pysty välttämättä luomaan pysyviä suhteita (opiskelu, työelämä, parisuhde,...). Näille usein tulee vastareaktio; pysyvyys ahdistaa ja pelottaa tai hän jättää itse, kun hän ennustaa, että hänet kuitenkin jätetään.

Yhteiskuntamme ajattelee, että lapselle sosiaalisuus hyvä asia, aikuiselle ei niinkään. Hymyilevä ja naurava lapsi on ihana. Hän saa paljon positiivista palautetta iloisuudestaan, vaikka sitä pitäisi antaa enemmän juuri varautuneelle ja ujolle lapselle. Lapsen pitäisi saada kuitenkin olla sellainen kuin on. Useimmat alle kolmevuotiaat ovat ujoja. Jos ei, herää kysymys, onko hän kiintynyt kehenkään? Ujo voi olla silti sosiaalinen. Todella ujon lapsen kanssa voidaan istua, katsella ja tutustua uuteen paikkaan pitkäkin aika sivusta seuraamalla. Ei haukuta tai tyrkytetä (katso nyt kuinka kivaa muilla on, mene sinäkin). Lapsilla sosiaalisuus ilmenee hyvin esim. siinä, miten lapset vievät toisilta leluja vs. jakavat omistaan toisille.  Pienellä lapsella harvoin on liian suuri sosiaalisuus. Sosiaalinen on kuitenkin altis vaikutteille. Hän esimerkiksi saattaa lähteä hölmöyksiin mukaan, koska haluaa mm. miellyttää. Tällainen lapsi tarvitsee paljon tukea. Häntä pitää ohjata ja kasvattaa, ei moittia.

Mikäli aikuinen ei seuraa ja ohjaa lasten leikkejä, lapsilla tulee heti aggressiivisuus käyttöön. Myös yli kolmevuotiailla, jopa aikuisilla (esim. jos työpaikalla ei ole sääntöjä). Joka asiaan ei kuitenkaan tarvitse puuttua, mutta aikuisen tehtävä on ohjata, jos joku esim. määrää, syrjäytyy tms. 1-2 vuotiaalle yksilö on tärkein, ei ryhmässä toimiminen. Pysyvä yhteisö on puolestaan erityisesti murrosikäiselle pojalle tärkeä. Ryhmä on heille välttämätön selviytymisen kannalta.

Sosiaalisuus vaikuttaa yllättävän paljon myös kouluarvosanoihimme, eikä se ole opettajien vika. Mielenkiintoista oli kuulla, että esim. arvosana 7:n pojat pärjäävät usein myöhemmin elämässään paremmin kuin kiitettävän arvosanan tytöt. Tämä johtuu siitä, että ujoja rangaistaan kouluarvosanoissa. Tytöt pääsevät herkemmin sellaiseen vuorovaikutukseen opettajan kanssa, joista heitä palkitaan osaamisen lisäksi.

Luento sai pohtimaan omiakin sosiaalisia suhteitani. Kellä lähipiirissä on hyvät sosiaaliset taidot, kuka puolestaan on sosiaalinen temperamentiltaan.

Äiti, minua pelottaa

2,5-vuotiaamme on viime päivinä saanut hassuja pelkokohtauksia. Eilen Pikku kakkosesta tuli ohjelma, jossa perheen isällä kaatui jauhopussi päälle. Jauhopäinen isä sai tytön piiloutumaan sohvan taakse, painamaan päänsä pehmoleluihin ja lopulta huutamaan, "äiti sammuta telkkari". Mies ehkä muistutti Rölliä, joka saa saman reaktion aikaiseksi. Tänään pieni kuitenkin jutteli, että "Rölli on ihan kiva ja Joulupukki on ihan kiva. Ei minua pelota ne." Olemme jutelleet, että Rölli on vähän kuin Joulupukki, samantapainen satuhahmo. Joulupukista kun tyttö piti jo joulun aikaan.

Tänään pikkuinen juoksi taas luokseni ja sanoi, että "äiti, minua pelottaa". Kysyin, mikä pelottaa. "Kettu". Juttelimme ketuista pitkän tovin. Aina välillä pihallamme on näkynyt kettu, mutta ei siitä koskaan pelottelemalla ole puhuttu. Nehän pelkäävät ihmisiä. Ja viime viikolla pihalle rakennettu lumiukko vahtii, ettei kettu tule terassille asti. Näin kaunis oli vielä eilen lumiukko. Tämänpäiväinen sade on tehnyt ukosta jo aika surkean näköisen. Tästä eilisestäkin versiosta oli jo halkokädet tippuneet, samoin perunasilmät ja porkkananenä.

Jäin vaan miettimään, millaista on lapsen elää sellaisessa perheessä, jossa on oikea pelko läsnä joka päivä, väkivallan, vanhempien riitelyn tms. syyn takia.

Varhaiskasvatuspohdintaa

Tänään TV 2:n Ajankohtainen kakkonen käsittelee uutta varhaiskasvatuslakia kello 21 alkavassa lähetyksessä. Ylen verkkosivuilla oli tänään myös Kasvatustieteiden tohtori Erja Rusanen haastattelu varhaiskasvatukseen liittyen. Hän otti kantaa ja osoitti huolensa erityisesti alle kolmivuotiaiden päivähoitoon liittyen. Hän mainitsi mm. alle 3-vuotiaiden liian suuret ryhmäkoot (12 lasta, 3 aikuista), pitkät hoitopäivät ja huonon pedagogiikan.

Meidän nyt 2v 4 kk ikäinen tyttö ehti olla hoidossa vajaan puolen vuoden ajan. Hoito päättyy tällä viikolla. Jo syksyllä päätin, etten toista lastani ainakaan aikaisemmin hoitoon laita. Jo 3-4 päivää viikossa enintään 5 tuntia kerraallaan käsittänyt päivähoitojaksomme sai tyttäremme oireilemaan mm. suuresta ryhmäkoosta ja ylipäänsä kotoa pois olemisesta (raivokohtauksia aivan kaikesta, väsymys, kiukuttelu, hokeminen, milloin on taas viikonloppu ja kotoa lähdön vaikeus). Hänen ryhmässään oli 13-14 lasta ja kolme hoitaa. Ihanaa oli, että hoitajat eivät vaihtuneet. Vain yhden viikon aja tuona puolen vuoden aikana yksi hoitajista oli sairaana. Lisäksi itse olimme terveitä oikeastaan koko syksyn. Hoitajat olivat sympaattisia ja rauhallisia, oikeastaan parhaita, mitä toivoa saattoi. Tällä oli luonnollisesti suuri merkitys tyytyväisyyteemme! Lapsen hoidosta johtuneet oireet jäivät heti pois, kun siirryimme taas kotihoitoon. Oireilua on ollut vain hoitopäivinä (viimeisen kuukauden aikana hoitoa on ollut vain kahtena päivänä neljä tuntia kerrallaan).

Rusanen ilmoittaa haastattelussa alle 3-vuotiaiden ihanteelliseksi ryhmäkooksi neljä lasta, ottamatta kantaa hoitajien lukumäärään. Hän toteaa, että esim. ison ryhmän kova melu voi heikentää pienen lapsen kehittymässä olevia puhe- ja oppimistaitoja. Meillä nämä taidot kehittyivät hoidossa hurjasti, mutta täytyykin muistaa, että tyttömme on aina ollut sosiaalinen ja reipas. Voin hyvin kuvitella, miten aralle ja ujolle lapselle saattaisi käydä. 

Uskon, etten olisi osannut arvostaa kotihoidon tärkeyttä, ellen olisi "kokeillut" päiväkotihoitoa esikoisen kanssa. Uskon myös, että joillekin perheille on ehdottomasti parempi esim. sairauden tai vanhempien jaksamisen kannalta päivähoito kuin kotihoito, mutta suurimmalle osalle kotihoito lienee kuitenkin parasta. 

Vaikka Espoossa on järjestetty paljon kerhotoimintaa ja avointa perhetoimintaa niin kaupungin kuin esim. seurakunnan ja järjestöjenkin taholta, on täälläkin ns. katvealueita, joihin palvelut eivät ulotu helposti kaikkien saataville. Voi olla, että toimintaa on esim. viiden kilometrin säteellä, mutta yhteydet paikalle ovat huonot. Olisi ihanaa, kun kaikilla olisi kävelymatkan päässä edes puisto tai leikkipaikka, jossa voisi kohdata muita vanhempia ja saada vertaistukea mm. kasvatukseen ja arjen pyörittämiseen.

2-vuotiaan sähköhammasharja

2-vuotiaamme sai joulupukilta toivomansa sähköhammasharjan. Ensimäinen kokeilu oli kuitenkin liian pelottava, kun isi vain työnsi sen lapsen suuhun ja päätti, että nyt pestään hampaat. Pidimme pari päivää taukoa ja aloitimme minun kanssa homman alusta: 

1. Päivä: laitoimme harjan vain päälle surisemaan ja katselimme sitä (vaikka oli lapsi jo kahden vuoden ajan nähnyt meidän vanhempien surisevat hammasharjat). Hetken lapsi uskalsi jopa pitää harjaa surisemassa omassa kädessään. 

2. Päivä: lapsi opetteli itse painamaan harjan päälle ja pois. Mutta ei vieläkään harjaa suuhun. 

3. Päivä: käytettiin harja muutaman kerran suussa "kutittamassa" hampaita. Kehuin paljon, lapsi oli jännittynyt mutta iloinen. 

4. Päivä jne: lisäsimme "kutitusaikaa". Ja jatkoimme aina hammaspesua tavallisella harjalla loppuun. Jos lapsi ei halunnut pestä sähköhammasharjalla, emme pesseet. Muutenkin liitimme alkuun sähköhammasharjalla pesun vain iltatoimiin. Jossain vaiheessa lapsi halusi itse painaa harjan päälle suussaan, harjailla hetken itse ja sitten antaa vanhempien jatkaa. Nyt parin viikon jälkeen pesu sujuu mainiosti! Ostimme vielä pehmeitä prinsessapäitä hammasharjaan, niin kyllä nyt on mieluista puuhaa! 

Lastenhoitopäivä

Neljän alle kolmevuotiaan kanssa pihalla seistessä naapuri huusi ohimennessään, olenko perustanut lastentarhan. Ehkä sitä voisi harkita, niin hienosti ilta lasten kanssa meni...

Hoidettiin tänään mieheni kanssa ystäviemme lapsia (1,5 v ja kohta 3v) pari tuntia. Lisäksi touhuissa oli mukana omamme (2v 4kk) sekä naapurin tyttö (täytti juuri 3v). Ensin leikittiin pihalla tunti, sitten tultiin sisälle syömään ja lopuksi leikittiin vielä sisällä. Tämä oli meille vieras tilanne, koska aiemmin olemme hoitaneet korkeintaan yhtä lasta oman lisäksi. Näin monen lapsen kanssa täytyy jo olla monen asian suhteen varsin johdonmukainen. Esimerkiksi jo ulkona sanelin lapsille, mitä tehdään kun mennään sisälle: "Ensin jokainen riisuu eteisessä maton päällä kuravatteet. Sitten jokainen käy pissalla vessassa ja pesee kädet. Sen jälkeen ruokapöytään kiltisti istumaan." Ja tämä oli toki toistettava pariin kertaan vielä sisällä. Ruokapöydässä sytytimme ennen ruokailua kynttilän vähän rauhoittamaan vielä tilannetta. Ja kaikki söivät kiltisti ja hyvin. Uskomattoman rauhallista! En olisi ikinä uskonut! Naapuri käväisi hakemassa tyttöään ja tokaisi, että voisimme perustaa suurperheen, niin rauhallista meillä oli...

Hienosti ilta sujui muutenkin kaiken kaikkiaan. Vain nämä kolmevuotiaat saivat muutaman kinan aikaiseksi prinsessojen nimistä ja Barbien vaatteista. Ei kovin vakavaa siis... Kiukku tuli vasta kun vanhemmat tulivat hakemaan: leikit oli kurjaa lopettaa. Ilahduttavaa oli myös huomata oman tyttäremme reaktiot, kun jouduimme antaman myös muille paljon huomioita. Hän ei ollut tästä moksiskaan. Vasta muiden vanhempien tullessa paikalle, omamme kiinnostui yht'äkkiä äidin sylistä.

Illan päätteksi löysin kehityksen kohteita itsestäni. Osallistun ehkä liikaakin lasten leikkeihin. En juuri ohjaile niitä, mutta kun osallistun yhteen leikkiin, he haluavat minut seuraavaankin. Välillä voisi kehoittaa vain lapsia leikkimään keskenään ja itse seurata sivusta. Mutta ehkä näin saan kontrolloitua paremmin, ettei ketään kiusata ja että jokaisen leikkitoiveita huomioidaan vuoron perään. Selvästi vain huomasin ystäviemme lapsista, että ovat ilmeisesti tottuneet paljon leikkimään keskenään. He eivät aikuisen huomiota niin kaivanneet, toisin kuin meidän yksilapsisten perheiden lapset... Toisaalta lohduttaudun sillä, mistä aina kirjoitellaan ja puhutaan: Leiki lasten kanssa, kun he sitä vielä haluavat. Kohta ne eivät enää meitä aikuisia halua leikkeihinsä. Ja kyllä tämän on jo välillä saanut huomata, kun tuo kaksivuotiaamme sanoo leikin lomassa: "äiti mee pois!" Tulee todella haikea fiilis: tässäkö tämä jo oli!?

Mattoruokailua

Meillä ei saa syödä muualla kuin ruokapyödässä, ainakin suurimmaksi osaksi. Iltaisin mieheni kanssa saatamme syödä olohuoneessa, kun lapsi ei ole huonoa tapaamme näkemässä. Jostain syystä satsumien syöminen matolla on lapsen kohdalla poikkeus. Kai homma lähti liikkeelle aamuisesta piirrttyjen kastomisesta. Lapsi halusi mennä katsomaan piirrettyjä ennen aamupuuroa ja me vanhemmat jäimme hetkeksi vielä torkkumaan. Annoimme lapselle tuolloin lautasellisen satsumia. Nyt satsumat pitää aina saada syödä lattialla ja jostain syystä melkein aina myös selinmakuulla. Tämä ilo lapselle suotakoon. Eikä lapsi ole kyllä muuta ruokaa matolle kinunutkaan, vielä.

Mitä äiti sanoo?

Meillä on jo pari kuukautta ollut lapsen kanssa "Mitä äiti sanoo?" -vaihe. Tai välillä kysymys on vain "Mitä äiti?" useimmiten "Mitä äiti sanoo, hä, mitä?" Saman asian saattaa joutua toistamaan jopa 10 kertaa. Olen vain sinnikkäästi toistanut, vaikka välillä tekimisi mieli jo olla vastaamatta viidennen kerran jälkeen... Välillä olen kysynyt, etkö kuule vai etkö ymmärrä ja selittänyt asian vielä kerran ehkä toisilla sanoilla ja sitten asia on mennyt perille.

2-vuotiaalle on ominaista Mikä-tyyppiset kysymykset, mutta hieman minulle on jäänyt epäselväksi, joskaan en asiasta ole selvää juuri ottanutkaan, yritänkö vain toistaa yksinkertaisella, lapselle helposti ymmärrettävällä tavalla, hänelle epäselväksi jäänyttä asiaa, vai pitäisikö vain antaa olla. Mutta toistoillahan lapsi oppii. Neuvolassa kehoitettiin vaan sinnikkäästi vastaamaan uudelleen ja uudelleen lapsen samaankin kysymykseen. 2-vuotiaamme kyselee myös paljon "mikä jonkin asia on?" -kysymyksiä, mutta ne hän asettelee muotoon "on äiti?" tarkoittaen siis "mikä tämä on, äiti?" tai"kenen tämä on, äiti?"

Nyt 2v 2kk iässä tulivat "missä joku asuu?" -kysymykset. Vastaan aina paikkakunnan ja kilometrimäärän. Tänään ensimmäisen kerraan lapsi sitten tokaisi, että "Isoäiti asuu kilometrin päässä". Asiat jäävät pikkuhiljaa mieleen.