Kulunut viikko on ollut melkoinen. Olen aiemmin kertonut kärsiväni thoracic outlet syndroomasta (TOS). Vuoden olen nyt yrittänyt kuntouttaa sitä kotijumpalla ja käynyt epäsäännöllisen säännöllisesti hieronnassa. Terveyskeskuksesta minut ohjattiin vuosi sitten reumatologille. Varmasti ammattitaitoinen lääkäri, mutta välissämme oli kielimuuri. Hän teki omat diagnoosinsa, mutta oireita, jonka vuoksi hakeuduin hoitoon, ei hoidettu. Siispä aloin hoitamaan niitä itse hierojan kanssa. Kun häneltä loppuivat vuoden jälkeen keinot, varasin hänen kehoituksestaan ajan osteopaatille. Tilani on heikentynyt koko ajan ja nyt esimerkiksi parin kilometrin kävely on uuvuttanut. Rankempaa lenkkeilyä tai kuntosalia en ole edes voinut kuvitella. Triathlonin jälkeen olin kaksi viikkoa hyvin kipeä. Viime viikolla parin ikkunan pesun jälkeen lepäsin pari tuntia. Lasten hoitovastuu on siirtynyt niin paljon kuin mahdollista muille.
Osteopaatti tutki minua hetken. Kaularangan alueella laskimot ja hermot olivat niin jumissa, että veri ei kiertänyt käsissä kunnolla, tietyissä asennoissa ei lainkaan, käsien pulssi oli heikko, kädet väsyivät pienestä, väri ei palautunut ja tunto oli heikentynyt. Lisäksi kaulan alueen lihasten voimantuotto oli vain neljännes toimistotyötä tekevän minimisuosituksista ja kahdeksasosa tavoitearvoista. Osteopaatti rusautteli yhtäkkiä kaularankaani. Pelästyin kovasti sekä ääntä että mahdollisia seurauksia. Olo käsissä ja ylävartalossa vapautui, veri lähti kiertämään. Asentokin muuttui.
|
Karmaiseva kuva ennen ja jälkeen osteopaatin rusauttelun. Jokainen varmasti näkee, ettei asento ole voinut olla mukava! |
Mutta sitten olo vain paheni. Illan makoilin tuskaisena, seuraavana päivänä hoidin asioita tunnollisesti, muskarista lähtien, vaikken olisi jaksanut. Illalla hiekkalaatikolla ystävät käskivät lähtemään päivystykseen. Menin lasten kanssa äidin luo yöksi, koska mies oli työmatkalla ja pelkäsin omaa tilaani. Sinittelin seuraavaan aamuun. Kunhan saan lapsen kerhoon ja soitan ajan terveyskeskukseen. Sain ajan seuraavalle päivälle, toivoin että jaksan sinne. Isovanhemmatkin tulisivat kohta apuun. Kun he tulivat, soitettiin anopin lääkäriystävät läpi ja heidän kehotuksestaan lähdimme päivystykseen. Ottivat heti sisään. Nopeasti pääsin tutkimuksiin ja kuvauksiin. Mitään hengenvaarallista ei löytynyt, onneksi, mutta tutkimukset jatkunevat syksymmällä.
Miehen kolmen päivän koulutustyömatka osui vähän huonoon saumaan, tosin ei tässä nyt kovin hyviä päiviä muutenkaan ole ollut. Olin ennakkoon iloinen, että hän saisi syödä siellä rauhassa ja levätä flunssaansa pois aamusta iltaan buukatun ohjelman lomassa. Rennompaa kuitenkin kuin meno kotona. Mutta valitettavasti torstai-illan useamman ruokalajin illallinen vaihtui huoleen vaimosta ja kotitekoiseen makaronilaatikkoon.
Nyt elämme päivän ja hetken kerrallaan. Onneksi poika oppi pari viikkoa sitten leikkimään hieman itsekseen, eikä ole 24h minussa kiinni. Onneksi isovanhemmat ja siskot ovat tarjonneet apuaan. Ja monet ystävätkin. Onneksi miehen kanssa ei olla kinasteltu, vaan puhallettu yhteen hiileen. Lasten aito ilo ja nauru tuovat paljon voimaa, kiukkukihtaukset olen oppinut hoitamaan maltillisemmin. Kotiäidin lepo ja sairasloma olisi kyllä hitusen helpompaa, jos lapset olisivat hoidossa. 8-10 tuntia yksin lasten kanssa sairaana on pitkä aika. Päivästä toiseen. Vaikka, kuinka olen yrittänyt nähdä asioissa positiivisuutta, kyllä tuntuu, että psyykekin on liian kovilla. Eikä vähiten siksi, että olen valvonut kuukausi tolkulla öitä epämiellyttävien käsien vuoksi, lääkkeiden auttamatta asiaan.
|
Koti kuin pommin jäljiltä. |
|
Yritä tässä levätä ja päästää selkä rennoksi. |
Myös neuvolassa huomattiin tilanteemme ja nyt saamme perhetyöstä hoitoapua. Käsittämätöntä, miten hienoja palveluita Suomessa onkaan tarjolla! Ihania ihmisiä, matalan kynnyksen palvelua! Tarttukaa hyvät äidit tällaisiin kiinni ajoissa, jos teille niitä tarjotaan! Itselläni oma periksiantamattomuus, luopumisen tuska, häpeä sekä muiden ihmisten ilkeiden kommenttien pelko rajoitti alkuun avun vastaanottamista. Kunnes tajusin, ettei enää ole vaihtoehtoja. Kaikki on tervetullutta. Ja huomasin ihmisten myötämielisen asenteen siihen, että saamme apua. Me vanhemmat kestämme perheemme ja lastemme vuoksi pitkään paineita, olemme sitkeitä ja tunnollisia. Alamme pitää normaaleina olosuhteita, jotka tosiasiassa ovat epänormaalit. Älkää hyvät vanhemmat antako asioiden mennä liian pitkälle! Kuten huomasitte, helpommin sanottu kuin tehty.
|
Vielä alkuviikosta kävin metsässä. Mieli tekisi taas, mutta tyydyn ihailemaan ottamiani kuvia. Lapset toivat eilisiltana metsän kotiin puolukoiden merkeissä. |
Päivä vain ja hetki kerrallansa,
siitä lohdutuksen aina saan.
Mitä päivä tuokin tullessansa,
Isä hoitaa lasta armollaan.
Kädessään hän joka päivä kantaa,
tietää kaiken, mitä tarvitsen,
päivän kuormat, levon hetket antaa,
murheen niin kuin ilon seesteisen.