On ihanaa kun lasten isovanhemmat ja tädit ovat vauvan syntymän jälkeen hoitaneet todella paljon esikoista: noin kerran kahdessa viikossa hän on ollut yökylässä ja kerran viikossa muutaman tunnin muuten hoidossa. Tästä on ollut iso apu. On ollut aikaa keskittyä ihan vain vauvaan ja/tai parisuhteeseen ja vähän omiin harrastuksiinkin. Ja mikä mielestäni tärkeintä, esikoinen on itse ollut halukas hoitokyläilyyn.
Kuluneena viikonloppuna 2,5-vuotias oli isovanhemmilla hoidossa kaksi yötä. Tarkoitus oli mennä vain yhdeksi, mutta koska tyttö niin kovasti kinusi kahta yötä, päätimme kokeilla.
Jätimme tytön siis hoitoon. Samanikäinen serkkukin tuli yhtä aikaa yökylään, heillä kun leikit sujuvat erinomaisesti. Puolen tunnin ajomatkan jälkeen sanoin miehelleni, että minulla on jo kauhea ikävä tyttöä. Liikuttavaa! Samanlainen ikävä oli tullut vauvaa kohtaan aiemmin päivällä, kun olin tunnin verran salilla.
Vuorokauden kuluttua sain puhelun, jossa tyttö itki puhelimessa, "äiti mulla on ikävä sua!" Yritin parhaani mukaan lohduttaa. Ja koska matkaa isovanhemmille on miltei sata kilometriä ja minulla oli seuraavana aamuna lääkärikäynti, johon häntä ei voinut ottaa mukaan, emme lähteneet tyttöä hakemaan.
Jokin aika sitten nousi mediassa kauhea kohu englannin kuninkaallisista, kun he lähtivät kaksistaan lomalle ilman puolivuotiasta vauvaansa. Silloin kasvatuspsykologit nostivat jälleen esille hoitoon liittyvän nyrkkisäännön: saman verran öitä kun on ikää vuosina. Minua ei silloin mietityttänyt tämä asia vaan juuri vanhempien oma ikävä. Itse en vielä todellakaan olisi valmis olemaan viikkoa erossa lapsistani. Eikä näköjään ksksivuotiaammekaan. Nyt lähden hakemaan häntä hoidosta! Minullakin on kova ikävä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!