En yhtään sen parempi kuin muutkaan

Yritän löytää viimeiseen saakka asioista iloisia ja hyviä puolia. Tämä on valitettavasti välillä antanut minusta kuvan, että elämämme olisi pelkkää ruusuilla tanssimista, helppoa ja onnellista. Mutta olen halunnut tällä viestiä, että arkisetkin, jopa tylsät asiat, voi nähdä myös positiivisessa valossa. Monet kun tuntuvat valittavan aivan kaikesta; lapsi/mies/ystävä on sellainen tai tällainen, ei ole aikaa/rahaa riitävästi, on märkää/kylmää/kuumaa/pimeää, väsyttää,... Tiedättekö, aivan kaikessa on joku vika? Missään ei mitään hyvää. Olen opetellut etsimään ilon pilkahduksia ympäriltä. Sen sijaan osa on kokenut tämän niin, että olen halunnut nostaa itseäni jotenkin muiden yläpuolelle, olen tai yritän olla parempi äiti kuin muut. Osa on kokenut sen jopa lannistavana ja masentavana. Siis senkin negatiivisena, että joku ajattelee positiivisesti. Näin en ole koskaan halunnut. Kaikki jotka minut oikeasti tuntevat, tietävät että meilläkin on omat haasteemme. Näitä ihmisiä on vain kourallinen. Pinnan alle on vaikeaa helposti päästää. Mutta ymmärrän, joku voi saada nautintoa, kun näkee että toisella menee vielä huonommin kuin itsellä, tai että toinen epäonnistuu. 

Jokainen pikkulapsiperheen vanhempi tietää, kuinka kuluttavaa ja väsyttävää arki välillä on. Mutta onko sitä korostettava? Asenteessa on ero. Onnellinen ihminen näkee pienissä asioissa ilon ja onnen. Yrittää ajatella positiivisesti. Se on välillä raivoavien lasten tai kotona vain piipahtavan puolison toiminnan takaa vaikeaa kaivaa esiin. Sitten on niitä hetkiä tai jaksoja, kun maailma oikeasti tuntuu kaatuvan päälle. Ei vain jaksa. Ei jaksa edes pyytää apua. Silloin on tärkeää, että joku lähellä kysyy, kuuntelee ja ymmärtää puolesta sanasta. Usein nämä ovat niitä äidin kollegoja, hiekkalaatikkoseuraa. Jokainen käy näitä maailman kaatumisia läpi. Vähän väliä. Ja useimmiten ne johtuvat väsymyksestä ja/tai sairasteluista. 

Vesivärimaalausta lasten kanssa. 

Meidän hiekkalaatikkotukiverkosto meni nyt syksyn tullen uusiksi. Muut lähtivät töihin. Nyt päivystän hiekkalaatikon reunalla yksin. Kauempaa löytyy seuraa vaikka millä mitalla, onneksi, mutta helpon kynnyksen terapeutit ovat nyt poissa. Vertaistuen voima on käsittämättömän suuri. Ei näillekään aina voi ja halua valittaa, mutta he ymmärtävät. Yleensä jo toisen ilo tai hymy saa minutkin unohtamaan hetkeksi mahdolliset arjen huolet. Harvalla isovanhemmat todella ymmärtävät tai muistavat, miten suurilta pienet huolen aiheet voivat meistä vanhemmista tuntua. 

Kun eilen neuvolan hoitaja osui arkaan asiaan väsymyksen hetkellä, pillahdin täyteen itkuun. Tajusin, ettei ne omat positiiviset ajatuksetkaan loppumattomiin kanna. Oman elämän kiiltokuva oli hetkeksi murtunut. Oli tunnustettava itsellekin tuo heikko hetki. En todella ole äitinä täydellinen. Elämämme ei ole yhtä unelmaa. Mutta yritän tehdä siitä lapsille ihanan lapsuuden, itselle iloisen lapsiarjen kaikkine haasteineen. 

Nyt yritän rakentaa syksyymme uudet rutiinit ja viikottaiset kontaktit. Verkoston kasaaminen vie vaan taas oman aikansa. Monilla on myös jo vanhempia lapsia, joiden kerhot tai harrastusajat täytyy huomioida tapaamisissa entistä tarkemmin. Kyllä se tästä. Arki asettuu uusiin uomiinsa. 

Päivän positiiviset: Lapset. Ja sohva jolla levätä.