Tiedättekö sen tunteen kun on juhlinut oikein rajusti monta päivää putkeen ja valvonut yömyöhään? Minä en oikeastaan edes tarkalleen ottaen tiedä, mutta voin kuvitella. Aamulla on niin paha olo, että päätä huimaa, vatsaa kouristaa, kädet vapisee ja mistään ei tule mitään. Ruokakaan ei maistu. Lattialta ylös nouseminen tuntuu rankalta, tiskikoneen tyhjennys vuosisadan saavutukselta. Meillä on nyt sellaista. Päivä jatkuu niin, että aamiaisella muropaketti leviää lattialle. Mitähän seuraavaksi?
Hulabalooöiden jälkeen 10 kuukauden ikäiselle pojallemme on pidetty kolme viikkoa unikoulua eli yritetty opettaa nukkumaan öitä, nukahtamaan uudestaan unesta havahduttuaan. Esikoinen oppi lopulta vajaa vuoden iässä kahdessa-kolmessa yössä nukkumaan kunnolla, pojan kanssa on alkamassa jo neljäs viikko. Viikon verran olemme aina jaksaneet yhtä menetelmää, kunnes olemme vaihtaneet seuraavaan. Mikään ei tunnu tehoavan; ei nukkuminen vierekkäin, ei silittely, ei huudatus,... Ei väliä hoitaako isä vai äiti yötouhut, tai oikeastaan isän kanssa meno oli vielä villimpää, joten minä otin taas vastuun. Nyt olemme palanneet menetelmään, jolla aloitimme eli ns. tassutteluun. Enää ei öisin juurikaan tule raivohuutokohtauksia, mutta kyllä saan olla käteni kanssa paijailemassa yhtenään. Ja aamun herääminen on aikaistunut parilla tunnilla noin kello kuuteen. Poika herättää aamutouhuillaan tytön. Kitinää, vikinää ja kiukkua. Itse kullakin. Sopiva soppa! Päälle vielä vauvan voimakas eroahdistus.
Netistä olen yrittänyt hakea vertaistukea. Kuitenkin, mitä sieltä saa? Päällimmäiseksi jää paha mieli. Teetpä niin tai näin, se, tää ja toi aiheuttavat myöhemmällä iällä tunnetilojen häiriöitä. Terveellä, järkevälläkin ihmisellä tuntuu voimat uupuvan, mites jos itselläkin on vielä jotakin sairautta? Voinko minä olla parasta lapsilleni, vaikka kuinka yritän ja haluan? Kenelle viitsin jutella, kun heillä on omatkin huolensa? Ja kaikilla äideillä tuntuu olevan enempi tai vähempi raskasta. Toisaalta se vähän lohduttaakin. Muutkin jaksavat, kyllä minäkin. Normaalisti yritän olla ihan hyvä äiti. Ja olenkin. Nyt yritän vain selviytyä.
Päivän itkut sai tänään aikaan tämä: terveyskeskuksessa yritimme saada esikoiselta pissanäytettä 40 minuutin ajan. Edellisestä vessareissusta oli yli viisi tuntia, eli hätä varmasti oli. Näyte saatiin, mutta 40 minuutista puolisen tuntia kuopus huusi enempi ja vähempi raivoten. Itse olin aivan hiestä märkä ja yrjöt kurkussa yleisen vessan pissanhajusta, kun pääni tähysti tarkasti mahdollista lapsen pissaa. Se nyt tietysti oli murheista pienin. Sain vessasta poistuttuamme muilta sympaattisen säälitseviä katseita. Lopuksi vielä poika heitti terveyskeskuksen aulassa välipalansa ympäriinsä. Virtsatieinfektiota ei onneksi ollut.
Kyllä tämä tästä. Leuassa asti roikkuvia silmäpusseja ei enää saa millään piiloon. Mutta eilen ostamani tulppaanit yrittävät piristää parhaansa mukaan. Toivottavasti kukat eivät lakastu kovin nopeasti tässä ilmapiirissä... Ja lapset piristävät tietenkin myös. Osaavat he olla maailman ihanimpiakin kaikesta tästä huolimatta!
Voitte varmaan kuvitella, että tänä perjantaina koti ei ole imuroitu, lattiat pesty, petivaatteita vaihdettu ja pölyt pyyhitty, kun mies tulee kotiin. Vaikka poika yritti parhaan kykynsä mukaan auttaa...
Äidit saattavat vaikuttaa pirteiltä ja vahvoilta. Mutta kyllä me kaikki väsymme, jos ehjää unta ei saa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!