Kaikki lähti liikkeelle housujen pukemisesta. Ihan muutama silmäpari seurasi touhuamme pukuhuoneesta parkkipaikalle. Yksi mummo, joka ehti seurata menoa pidempään, tokaisi että onpa ihanan sinnikäs tyttö, tuosta on vielä jonain päivänä hyötyä. Kiitin naista, lohduttavaa, oikeasti. Hän ei moralisoinut. Lapsi huutaa rimpuilee kainalossa, kengät lentelee, lapsi pyyhkii räkäänsä lattiaan ja poskeeni. Oma olo ei ollut kovin hilpeä... On kauheaa, miten oma raivokin meinaa saada vallan ja joutuu ihan tosissaan skarppaamaan, ettei huuda tai raivoa takaisin. Autossa olo on helpointa. Lapsi istuu turvallisesti istuimessaan, musiikilla saan suljettua korvat huudolta.
Muutaman kerran lapsi jo rauhoittui, mutta sitten tuli jokin uusi asia. Koko homma kesti parikymmentä minuuttia, touhu päättyi kuten yleensäkin, kotioven sulkeuduttua. "Katso äiti, kuu!" Kuin napin painalluksella kaikki muuttui, onneksi.
Kun tilanne rauhoittui, minulta pääsi itku. Lapsi pyysi anteeksi, halailemme ja juttelimme asian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!