Ne epäonnistuneet versiot

Weekend Chic -blogin Piia haastoi perjantaina jakamaan kiiltokuvien sijaan epäonnistuneita vedoksia. Otan paljon kuvia lapsistamme ja en tässäkään halua laittaa lapsista epäonnistuneita kuvia, ainakaan kasvojen osalta. Poimin kuitenkin viimeisen kuukauden osalta kuusi ei-niin-onnistunutta kuvaa.

Ylimääräinen kuvassa...

Hups, puolet jo syöty ja heinätkin edessä!

Hilleri? Sammakko? Alien?

Tosi nopea polkija!

Oho, joko ne nousi? Ja molemmat...

Todella viehättävä, lähes merenneito!

Puolukkametsässä

Käytiin tällä viikolla jo kolmannen kerran metsäretkellä. Tällä kertaa mukana oli myös naapurin nelihenkinen perhe ja eväät. Saatiin ämpäriin asti pari litraa puolukoita ja toinen samanmoinen varmasti suihin. Kyllä näillä vitamiinipommeilla luulisi nuhaflunssan lähtevän, joka loppuviikosta iski lapsiin. Lapsilla oli tosi kivat leikit keskenään ja luonnon tutkiminen on aina yhtä mieluisaa. Kaverin kanssa leikkiessä neljän kilometrin matkakin taittui yllättävän reippaasti. Tällaisilla ilmoilla ulkoilu on kyllä ihanaa! Muutama pieni kanttarelli löydettiin ja viikolla myös suppilovahveroita, jotka olivat suuresti neljävuotiaan makuun!

Luontohullu näkee kauneuden, vaikka ihan vain puissa...

Aurinkoista syyskuun viikonloppua!

Herkkuähky kuriin juhliessa

Sain paljon kauniita kommentteja tytön metsäsynttäreistä blogiini ja ihan henkilökohtaisestikin. Niinpä ajattelin palata niihin tunnelmiin vielä hetkeksi.

Lapsilla tulee synttäreillä helposti sokeriähky. Ainakin meidän lapsillamme, jotka eivät kovin usein tai ainakaan paljoa kerralla herkkuja saa. Esikoisen kanssa herkut on ollut helpompaa pitää minimissä, mutta toisen lapsen myötä se on huomattavasti vaikeampaa. Välillä arkena he saattavat saada yhden Marie tai Muumi-keksin. Puolitoistavuotiaalle sekin tuntuu olevan välillä liikaa. Suklaan olen nuoremmalta vielä onnistunut säästämään, mutta eiköhän senkin aika tule pian... Valitettavasti. Onneksi lapset kokevat jo pelkän ksylitol-pastillin olevan herkkua. Ja varsinkin purkan, jota puolitoistavuotias oppi hiljattain syömään.

Herkkuähky pani kuitenkin miettimään, miten sen saisi pidettyä lasten juhlissa jotenkin kurissa. Metsässä tarjosimme ensin lapsille vain ilveksen tassuja eli karjanapiirakoita ja siiliä eli hammastikuilla kaaliin kiinnitettyjä pikkusuolaisia. Tämän jälkeen lapset saivat vasta herkut omissa pienissä ämpäreissään. Ämpreissä jokaisella oli puolestaan omat pienet kipot, joissa oli kaksi Muumi- ja yksi suffeli-keksi. Lisäksi ämpärissä oli jokaisen oma pieni kakku pilttipurkissa. Ajattelin, että oikea kakku olisi metsässä hankala. Kakku kippaa lautaselta ja roskaa tulee enempi. En myöskään ole mikään kakkutyyppi; koen kakkujen leipomisen hyvin työlääksi ja vastenmieliseksi. Mietin myös Eskimo-jäätelöä kakun sijasta. Pilttipurkkivaihtoehto tuntui kuitenkin olevan oikein toimiva. Purkissa oli pohjalla murskattuja kaurakeksejä ja sen päälllä kuohkea mustikkarahka. Jokainen rahka oli koristeltu nompparelleilla ja mintun kukalla. Suosittelen tekemään rahkan vasta juhlapäivänä.

Pienen ajatuksia erilaisuudesta

Esikoisemme täytti jo neljä! Hänestä on kasvanut iso ja taitava. Hän pohtii paljon asioita ja siksi keskustelut ovat mielenkiintoisia. Syntymäpäivä nosti pintaan ihmisten erilaisuuden. Miksi hän ei olekaan yhtä pitkä neljävuotias kuin naapurin tyttö? Ei neljävuotiaan kuulu olla tämänkokoinen vaan tämän. Ja yöpukukin mahtuu vielä, vaikka se oli minulla kolmevuotiaanakin. Siis edellisenä yönä. Se ei käynyt yhdessä päivässä pieneksi. Pienen harmi oli aluksi suuri.

Onneksi olimme viimeisen parin kuukauden aikana lukeneet tuttavani Sanna Kalmarin kirjoittamaa lasten kirjaa Leivotaan ihminen. Siinä puhutaan hienosti, paikoin ehkä jopa kolme-neljävuotiaalle liian vakeasti, ihmisten erilaisuudesta. Nyt tyttö on hyväksynyt kokonsa. Hän pystyy pienen kokonsa vuoksi tekemään osin samoja juttuja kuin ystävänsä, ja pienuudesta on joissain asioissa myös hyötyä. Hän mahtuu menemään vaikka pienemmistä koloista kuin ystävänsä. Pienestä se ilo voi syntyä! Ystävät taas saattavat osata eri asioita paremmin kuin hän.

Tytön ajatuksia on huojentanut myös äidin omat kokemukset. Olen aina ollut ystäviäni lyhyempi. Vaikka nykyään olenkin keskimittainen suomalainen nainen (165 cm), olen lähes poikkeuksetta ollut aina ystäviäni lyhyempi. Alakoulun 3. luokalla otettu ryhmäkuva on hupaisa. Seison ystävieni välissä kivellä pienessä kuopassa. Olin muutoinkin näitä vieressäni seisovia tyttöjä 10-15 cm lyhyempi ja sitten vahingossa seisoin vielä kuopassa pisimpien rivissä. Tätä kuvaa olemme nyt katselleet tiheään. Omien kokemusten jakaminen pienelle on tärkeää!

Kuinka paljon pienen lapsen tulee harrastaa?

Koko kevään, kesän ja alkusyksyn pohdin neljävuotiaan syksyn harrastuksia. Mitä tuon ikäisen pitäsi jo osata, mikä laji tai taito olisi hänelle soveliain, kuinka monta harrastusta olisi hyvä, missä, milloin ja kenen kanssa harrastetaan, mitä olen mistäkin valmis maksamaan ja ennen kaikkea, mitä tyttö itse haluaa. Mieli kun vielä vaihtuu vähän väliä.

Koska tyttö on yhä kotihoidossa, sekin luo omat mahdollisuudet ja rajoitukset harrastamiselle. Toisaalta on paljon aikaa, mutta tarviitseeko lapsi ja venyvätkö kukkaroni nyörit? Lapsille on tarjolla ainakin pääkaupunkiseudulla paljon kaikkea kivaa. On tanssia, palloilua, yleisurheilua, uintia, sirkusta, telinevoiistelua, muskareita, soiton opetusta, värikylpyä jne.

Itselläkin on taitoa ohjata vielä näin pientä monen urheilulajin saloihin, mutta tuleeko sitä arjessa sitten kuitenkaan tehtyä? Ei-sovituista, ilmaisista ja itsekseen toteutettavista jutuista on aina helpompi luistaa kuin ohjatuista. Keväällä päädyin sitten ratkaisuun muskari ja kerho. Harrastus kolmena päivänä. Mutta miten ohjattu liikunta? Kesällä palasin aiheeseen uudestaan ja kalenteriin lisättiin tanssitunti. Se on 10 kerran kortilla, jolloin ei ole joka viikko sidottu, jos vaikka sattuu sairastumaan tai ei vain huvita. 

Tyttö sai nyt synttärilahjaksi puolestaan isoäidiltään uimakoulun, sinne hän menee myöhemmin syksyllä. Loistava lahjaidea! Uimakoulun alkuun asti olemme sopineet maanantai-iltapäivän uinnille. Käyn lähiuimahallissa lasten kanssa kolmistaan ennen pahinta ruuhka-aikaa. Silloin lasten allas on tyhjä ja lapset saavat harjoitella rauhassa. Poika on oppinut uimaan kellukkeiden kanssa ja tyttö sukeltamaan avustetusti. Perjantaipäiville olen suunnitellut puolestaan jatkavamme kesällä aloitettua yleisurheilukentällä käymistä ilman sen suurempia tavoitteita. Hypitään pituushyppyhiekalle, heitetään palloa ja juostaan radalla. En todellakaan toivo lapsistani kilpaurheilijoita, pyrin antamaan heille vain kokemuksia ja välineitä löytää omat mielenkiinnon kohteet ja hyvää oloa liikunnan avulla. Näiden lisäksi käymme lähes päivittäin kotipihassa pyöräilemässä. Tässähän tätä sitten riittää jo ihan yllin kyllin.

Syksyn harrastukset maksavat noin 300 euroa sisältäen kahden lapsen sisarusmuskarin sekä tytön kerhon ja tanssitunnin. Melko paljon rahaa jo tuokin. Itseasiassa saman verran kuin meidän vanhempien harrastukset yhteensä. Kerho on superhalpa (noin 70 €/syksy, 2krt/vko, 3h/krt). Tärkeintä ei mielestäni vielä tässä vaiheessa ole ohjattu liikunta/toiminta, vaan se että menee ja tekee. Monipuolisesti kaikkea. Äidiltä voi tosin olla vaikeampaa tai ainakin erilaista ottaa käskyjä ja neuvoja vastaan kuin vieraalta ohjaajalta. Välineiden ei myöskään täydy olla uusinta uutta, toki se voi lisätä innostusta. Sosiaaliset kontaktit ovat tärkeitä, mutta neljävuotias saa niitä riittävästi vähemmälläkin kuin päivät täyteen buukattuina. Vapaalle leikille on jäätävä runsaasti aikaa. 

Päivähoidossa käyvä lapsi tuskin tarvitsee tämänkään vertaa? Lapsissa on kuitenkin eroja ja siinä missä meidän neiti viihtyy mieluiten kotona, joku toinen haluaa mennä ja tehdä koko ajan. Tähänkään ei siis ole yhtä oikeaa tapaa toimia. Koti ja lähiympäristö monipuolisena aktiviteettien luojana on ihanteellisin lähtökohta.

Olen pohtinut, kenen vuoksi näitä harrastuksia olen ylipäänsä selvittänyt: lasten itsensä vai kaikkien muiden. Kaikkien tuttujen lapset kun tuntuvat harrastavat kaikkea hienoa ja erikoista. Tai ylipäänsä jotain. Mitä erikoisempi ja kalliimpi, sen parempi? Mutta tarvitseeko 4-vuotias lapsi ihan oikeasti? Ja miksi vanhemmat ovat valmiita maksamaan noista puolituntisista harrastuksista enemmän kuin omistaan? Lasten harrastuksille tulee täällä pääkaupunkiseudulla hintaa jopa 18€/kerta. Onko laatu hinnan arvoista? Kun monet ovat tuon valmiita maksamaan, hinnat tuskin laskevatkaan. 

Vai ovatko vanhemmat vain laiskoja liikuttamaan omia lapsiaan ja haluavat omaa aikaa lapsen harrastuksen aikaan? Vai epäilevätkö vanhemmat omia kykyjään opastaa pientä lasta vaikka juoksemaan? Miksi vanhemmat ovat valmiita panostamaan taloudellisesti niin suuria summia, jokaisella kun rahasta tuntuu olevan myös tiukkaa? Varmasti on syitä yhtä paljon kuin vanhempiakin!

Synttäriperinteet

Ystäväni Nelli kirjoitti vuosi sitten blogissaan hauskoista syntymäpäivätraditioista. Esikoisemme 4-vuotissyntymäpäivien aattona kaivoin tuon postauksen esiin. Päätimme yllättää prinsessamme. Mies puhalteli illan ilmapalloja kuin liukuhihnalla. Hän sai ajatuksen, että koristellun kodin lisäksi tyttö saa herätä ilmaplloilla täytetystä sängystä ja syödä aamiaisen ilmapalloilla koristellulla tuolilla. Tyttö olikin aamulla onnesta soikeana. Ja me vanhemmat illalla salailuista innoissaan. Meidän perheessä ei ole ollut tapana ostaa lapsille isoja lahjoja vaan ennemminkin antaa heille kivaa yhteistä aikaa, kokemuksia ja panostaa mieluummin synttäreiden järjestämiseen. Aamulla tyttö sai meiltä vain kortin ja Veikkauksen arvan. Raaputettavat arvat ovat hänestä superkivoja. Olen ajatellut, että mikäli lapsi ei jotain toivomaansa lahjaa syntymäpäivänään saa, voin hänelle sellaisen jälkikäteen ostaa. Mutta kaikkea kivaa ja toivomaansa ei tarvitsekaan saada. Nämä ovat hyviä hetkiä opettaa pois materiaalikeskeisyydestä, kohtuullisuutta, pettymyksiä jne. Pienellä, yksinkertaisella ja halvalla omaa päätä ja käsiä käyttämällä voi saada usein paljon kivempaa kuin kaupan kalliilla antimilla.

Koska tytön oikeana syntymäpäivänä emme voineet kunnon juhlia järjestää töideni vuoksi, kävimme kuitenkin serkkupojan kanssa keilaamassa. Lapset olivat ensimmäistä kertaa keilaradalla ja se olikin hyvin hauskaa. Lasten ilo ja nauru oli paras lahja! Tyttö sai siis arjesta poikkeavaa yhdessäoloa sekä kahdet isommat juhlat, metsäsynttärit kavereille ja kotijuhlat suksulaisille.

 

Tuo yöllä koristeltu koti jää varmasti synttäriperinteeksemme, se oli tytöstä niin hauskaa! Keilauskin olisi perinteen arvoinen! 

Onko teillä jotain synttäriperinteitä?

Pienen suurta juhlaa

Metsässä vietetyt kaverisynttärit saivat eilen jatkoa sukulaisten voimin. Juuri neljä vuotta täyttänyt ei itsekään osaa sanoa, onko hän nyt pieni vai suuri. Välillä omien sanojensa mukaan on pieni vauva, välillä jo aikuinen. Juhla oli pienelle kuitenkin suuri ilo! Paloja 4v-synttäreiltämme omasta kodista.

Saatiinpa ihanan kesäinen sääkin kuin tilauksesta!
Ei kuulemma löytynyt isompaa essua...

 

4-vuotiaan taiteellinen toteutus herkkuvadista

Tyttö sai ihania lahjoja: vaatteita, saappaat, tarroja, askartelutarvikkeita, vähän prinsessajuttuja, lahjakortin uimakouluun kyyteineen päivineen, pomppupallon ja rantapallon sekä kummitädin itsetekemän kerhorepun.

Hikiliikkujaa voit seurata myös Facebookissa ja Instagramissa. Hikiliikkuja on nykyään myös osa uutta Onni-Blogit -blogiyhteisöä. Onni-Blogit muodostuu itsenäisistä bloggaajista arkisine ja aitoine blogeineen. Tervetuloa seuraamaan!